Esihistoriaani valokuvin

Kertomus kuvineen, joista osan olen itse ottanut tai otattanut vuonna 1951 ostetulla Beirax-kamerallani, kuvaa elämääni syntymävuodesta 1937  ensimmäiseen työpaikkaani saakka 1956. Se on alkuosa ns. muistelmistani, jotka kirjoitin eläköidyttyäni vuosia sitten jälkisukupolvia varten. Kerron niin  totuudenmukaisesti kuin osaan, millaista oli varttua sodanaikaisessa Suomessa ja pulavuosina sotien jälkeen. Toivon, että kokemukseni antaisivat niin heille kuin nykysukupolvellekin  aiheen vakavaan  itsetutkiskeluun nyt, kun yltäkyltää uhkaa maailmanlaajuinen talouskriisi, jopa lama. 

Sitaatti muistelmieni prologin loppukappaleesta: 

"1930-luvulla sanottiin "Kolmas lapsi Isänmaalle". Toivomus on nyt enemmän kuin ajankohtainen, koska elintasohalu on hautaamassa alleen meidän suomalaisten alkuasukkaiden suvunjatkamishalun. Suomalaisten miesten sperma on tutkimusten mukaan laadultaan maailman parhainta, mutta siitä huolimatta maamme asukasluku kääntyy kohta laskuun ilman maahanmuuttajia. Jos tämä hillitty haluilu jatkuu, me aitosuomalaiset saatamme kuolla sukupuuttoon alkaneen vuosituhannen loppuun mennessä! Tuottakaa siis runsassyntyistä kunniaa esi-isillemme, joista isoisoisoisäni Olaf tuotti 11, isoisoisäni Johan 8 ja isoisäni Paavo 6 pikkuriekkistä maailmaan. Oma isäni Vilho ehti sotien vuoksi siittää vain minut ja veljeni Pekan. Itse sain aikaan kahden vaimoni avustuksella kolme jälkeläistä. Teistä vain Pauli on ehtinyt lisätä sukuhaarani jälkikasvua kolmella lapsellaan."  

Eläkää ihmisiksi!
Isä ja vaari 
Espoossa, 01.11.2008

Isänpuoleista sukua 1930-luvulla Harjulan pihalla Nilsiän Siikajärvellä. Isoisä Paavo keskellä, vaimo Ida Loviisa oikealla ja Amerikan serkku Uno vasemmalla puolellaan. (Isäni ottama kuva.)

Äidinpuoleista sukua Kuopiossa sotatalvena 1942. Mummi Maria vasemmalla, minä, äiti ja serkku Jouni vanhempineen. Mummin 6 lapsesta viisi on ylärivissä. Nuorin tytär Aino oli tuolloin sotasairaalan hoitajana Äänislinnassa, jossa isäni palveli luutnanttina Karjalan Armeijan pioneeriesikunnassa.

1. LUKU: Nilsiä, Siikajärvi 1937 - 1947

 Siikajärven kansakoulu valmistumisvuonna 1930.  Äiti ja Isä YH:n alkaessa 1939.

 1.1 Syntymästä Talvisotaan
Synnyin 27.1.1937 kello 12.10 (3,8 kg ja 55 cm) Nilsiän Siikajärven kylän kansakoulun opettaja-asunnon makuuhuoneessa kansakoulunopettaja Anni Riekkisen, (os. Räsänen), s. 1904, ja merkonomi Vilho Einari Riekkisen, s. 1909, ensimmäisenä lapsena. Kotiapulaisemme Tilda Simosen toimiessa sylikummina Säyneisen kirkkoherra Mauno Koivuneva antoi kasteessa 2.3.1937 etunimikseni Paavo Viljo Tapani, joista jälkimmäinen iskostui kutsumanimeksi. Muita kummeja olivat isovanhempani maakauppias Paavo Riekkinen Ida Lovisa-vaimoineen, tätini Ida Räsänen ja opettaja Allan Laiste. Ensimmäinen sanani oli "koera" ja toinen "Isä".

     En muista paljoakaan Tilda-kummista, joka kuoli jo vuonna 1942 minun ollessani viisivuotias. Selasin  oppikoulussa ollessani joskus 1950-luvulla omaa, risaksi mennyttä "Pienokaisen elämänkulku"-kirjaani, jonka syntymätietosivua somisti riippakoivu. Äiti kertoi kuulleensa Tildan kertoneen minulle pienenä, että riippakoivun lehtien lukumäärä ilmoittaa elinvuosieni määrän. Totta kai laskin lehdet ja sain tulokseksi 63. Se oli minusta silloin hirmuinen määrä. 60.vuotta lähestyessäni laskin lehdet uudelleen ja sain 66, kun otin urvutkin huomioon. Kirjoitan tätä 65-vuotispäiväni aatonaatonaattona (24.1.2002), eikä urpuja ole kertynyt yhtään enempää, vaikka kuinka lasken. Minulla on siis enintään 365 tai 729 elinpäivää edessäni riippuen siitä, kuolenko 27.1.2003 vai 26.1.2004.

Äidin sylissä ja Ada-tädin ja Tilda-kummin välissä Kuopiossa kesällä 1937.  

Siteeraan "Pienokaisen   elämänkulkua" ensivuosiltani:

(Kursiivi = Äidin kirjoittamaa)

Pienokaiselle laulettuja lauluja: "Tildan laulamia lauluja olivat "Ukko Nooa" ja "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu". Tapanin ensiksi oppima laulu oli "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" sekä "Jänöjussi" ja "Majan rakennan". Lempilauluja myöhemmin "Jonk´on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa", "Tip, tip, tipu", "Onpa taivaassa tarjona lapsillekin" ja "Enkeli taivaan". Radiosta opittuja lauluja olivat "Savonmuan Hilima" ja "Amalia armas".  Sota-aikana oppi "Oi, Molotohvi" (pysy Moskovan linnassa, nahka ryssän on huonossa kurssissa, liha huonossa hinnassa.") ja Sillanpään marssilaulun ("Kotikontujen tienoita tervehtien"). Myöhemmin mukaan tulivat "Oolannin sota oli kauhia", "Sotilaspoika" ("Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin") ja virsi 589 ("Sun kätes, Herra, voimakkaan, suo olla turva synnyinmaan"), "Kaarina" ("Kankahalla kasvoi kaunis kukkanen, nimeltään Kaarina" = saksalainen sotilasmarssi "Edelweiss"), "Eldanka-järven jää" sekä "Asemamme eessä piiskatykki on" (= sävelmä on mukaelma Lili  Marlenesta)

Oinolan Velin kortti minulle "sieltä j jostakin" (Kph 10.0859) 28.11.1943 

Syntymäpäivämuistoja: 27.1.38: 1-vuotiaana en kävellyt vielä. 27.1.40: Oli sotavuosi, odotettiin isältä kirjettä "sieltä jostakin". Koululla oli tallukkakurssit armeijalle, Niihin otti Tapanikin tänään osaa. 27.1.41: Hiihdettiin Ukkilassa. 27.1.42: Tapani itse oli käynyt Oinolassa kutsumassa vieraita sanoen "Äiti leipoi munkkeja. Tulkaa iltapäivällä syntymäpäiville." Äiti ei tiennyt kutsusta, ennen kuin vieraat tulivat, mutta korviketta ja munkkeja annettiin ja hauskaa oli. Isältä odoteltiin korttia Äänislinnasta. 27.1.43. Odotin isältä korttia Äänislinnasta. 27.1.44: Sain isiltä kortin Äänislinnasta ja olin iloinen. 27.1.45: Ei kukaan muistanut. 27.1.46: Jouluna sain 17 korttia koulukkailta ja olin iloinen. 27.1. 54: Sain paljon joululahjoja.

 Jouluiltoja: 

Jouluna 1937 ymmärsi kuusesta vain sen verran, että meni kontaten repimään koristeita. Pukista ei mitään. Jouluna 1938 piti kuusi laittaa kattoon, ettei katastrofia syntyisi. Pelkäsi pukkia ja puhelin oli lahjoista paras. Sotajoulu 1939: Jouluna ukkilassa ja koti oli autio. Isä ei ollut kotona, vaan "siellä jossain". Sukset toi joulupukki. Joulu 1940 kotona. Sai joululahjaksi suksisauvat, tykin, ym.. Pelkäsi pukkia.Sotajoulu 1941: Hanna-täti oli vieraana. Tapani ei pitänyt hänestä, kun täti sanoi hänelle "Poeka hoe". Isä oli Äänislinnassa. Mummi oli myös Harjulasta. Sotajoulu 1942: Olimme Tapanin kanssa Kuopiossa joulua viettämässä. Isä oli "siellä jossain". Kuopiossa oli kaikki muut paitsi isä ja Aino-täti. Pallot parhaat joululahjat. Otimme sukuvalokuvan. Sotajoulu 1943: Oli joululahjana pikku veli. Isä oli Äänislinnassa. Joulu 1944: Oli isä jo kotona. Tunsi jo joulupukin Kalevin isäksi.

   Sekalaista: Käynyt ensi kerran Kuopiossa 7½ kk vanhana hakemassa mummoa sairaalasta ja valokuvassa. Sairasti hinkuyskän toisella vuodella ollessa. Tuhkarokko oli taas kolmannella vuodella ollessa. Rokotettiin kolmannella vuodella. Näki ensi kerran junan ollessaan isää vastassa, kun hän tuli "reversistä" Korialta 16.7.1939. Valokuvassa merimiehenä kesällä 1939. Sai elämänsä ensimmäiset kalat ongella 27.7.41 Veli Oinosen ja äidin kanssa. Elokuussa 1941 kirjoitti isälle ensimmäisen kirjeen. Se kuului: "ISÄ. TULE KOTIIN. TAPANI." Ensimmäinen käsityö oli elokuussa 1942 paperista tehty kampalaukku, joka lähetettiin isälle sotaan. V. 1943 teki äidille leikkuulaudan käsitöissä. V. 1944 suoritti ensimmäisen talkoomerkin, rautaisen sahran. 

  V. 1945 suoritin kultaisen talkoomuurahaisen. V. 1946: Suoritin hopeisen talkoomerkin.       V. 1947: Pyrin lyseoon I luokalle. Pääsin. V. 1948: Muutin II:selle luokalle. Keskiarvo 8,38. V. 1949: Muutin III luokalle. Keskiarvo 8,47. V. 1950: IV luokka, keskia 7.96. V. 1951: Muutin V luokalle, keskiarvo 8,00.

Siikajärven koulu juhlakuvassa huussin portailla 1940

ABC koulu: Käynyt koulussa jo 2-vuotiaana kuuntelemassa äidin opetusta sekä häiritsemässä sitä. Seisonut silloin jo nurkassa. Oppi tuntemaan kirjaimet 3-vuotiaana ja kirjoitti nimensä 4-vuotiaana. Alkoi lukea  suoraan jo 5-vuotiaana ja kirjoitti isälle Karjalaan. Pääsi alakoulun II luokalle 3.8.1943. Olin yläkoulussa v. 1944-45 ja pääsin suoraan IV:lle luokalle. Historia, vaikka sitä ei vielä luettu, oli mieliaineeni.  (Luin Grimbergin Maailmanhistoriaa silloin!). Olin 1945 äidille "apuopettajana" alakoulussa.         

Elämänohjeita äidiltä:

5-vuotiaalle Tapanille syntymäpäivänä 27.1. 42: "Astele, armas pienoinen, äitisi ohjaa lastaan. Et voi langeta lintunen, äiti kun ottaa vastaan. Lankeatko -no, nostetaan. Luonas on auttajasi. Mutta kun joudut maailmaan - turhaan huutelet noita. Siellä ne tyrkkii toisiaan - harva on valmis nostamaan"

6-vuotiaalle Tapanille syntymäpäivänä 27.1.43:"Karta lapsi valhetta, puhu aina totta. Leikissä ja tosissa, puhu aina totta. Keväisessä elosi, puhu aina totta. Kuinka vanhaks elätkin, puhu aina totta."

Omia muistiinpanoja Pienokaisen elämänkulun lehdiltä:

Muistan senkin, kun Liisa Korhonen oli tuli meille ja se rupesi kopisteli. Mattoja niin minä juoksin niin Ylpeänä hänen sivuitseen. (ehkä 5-6-vuotiaana). Muistan senkin, kun luin yllä olevaa erinomaista kirjoitusta. Veli-Pekka uneksi samalla aikaa Liisa Pennasesta (?). ( tod. näk.  vuonna 1948).  1.6. 49: Makaan sängyssä ja toivon, että päänsärky lakkaisi. J.K. Ulkona on niin hyvä sää, että keljuttaa, kun pitää olla sisällä. 23.3.1951: Makaan myös sängyssä ja nauran edellisille kirjoituksille. 4.1.52: Olympia-vuosi. Toivon, että olympialaiset onnistuisivat. Toivon myös, että Suomi saisi paljon kultamitaleita.  ( Suomi sai 6 kultaa 3 hopean ja 8 pronssin ohella eli yhteensä 17 "metkua")

Pienokaiselle ominaisia sanaparsia:

"Mää, mää pois siitä kitkuilemasta!" "Ei laps ennee oo tuhma." "Katri, tuopa lapselle ummavettä!" "Lasta sirotuttaa" (=pikkuhätä). Sodan puhjettua 1939 Tapani sanoi 3 viikkoa myöhemmin: "Hitler teki tuhmuuksia, kun se piiskas puolukaisia" (=puolalaisia). Jatkosodan aikana liitti iltarukoukseensa aina "Anna Jumala Karjalan lapsille koti" sekä kerran (Hanna?)-tätinsä käynnin jälkeen "ja anna Jumala Hitlerille Englanti". 6-vuotiaana kirjoitti koulutoverilleen "omasta päästään" muistovärssyn: "Sinä olet purjehtiva sydämeni verellä" (Olisinkohan tarkoittanut "merellä"?) (Todennäköisesti kirjallista varkautta, mutta ei oikein muistanut). 

 Pienokaisen lempisatuja:

"Lumikki ja 7 pientä kääpiötä". Kertomukset ja kuvat autoista (2-3-vuotiaana). Samoin kertomukset eläimistä. "Jöröjukka", "Karhun kalanpyynti" 3-vuotiaana piti lukea jo satukirjoista. Oppi ulkoa 4-säkeisen Oravasadun. Kertomukset sodasta myös mielenkiintoisia. Seura-lehti suurin odotettava 1940-41, koska siellä oli Matti Mainiot, Peikko Puntukset ym. Tavattoman innokas satujen kuuntelija. Paras kirja Margaret Mitchellin "Tuulen viemää" (itse noin 8-vuotiaana)

Isoisäni olivat kauppiaita; äidinisäni Paavo toimi ennen syntymääni Kuopiossa ja isänisäni Paavo vuosikaudet sen jälkeen Siikajärven kyläkauppiaana. Isä oli Talvisotaan saakka hänen apunaan (ja minä oppikouluaikojeni lomilla). Tämä isoisiltä saatu verenperintö vei minut Kauppakorkeakouluun, vaikka äiti toivoi lääkäriksi ja isä tuomariksi. 

Syntyessäni Suomi eli yltiöisänmaallista nousukautta, jota ei pahemmin varjostanut Keski-Euroopassa kehkeytyvä Hitler-kriisi. En itse muista rauhanajasta mitään. Ensimmäinen muistoni on kolmivuotiaana edellä mainituilta Talvisodan Tallukkakursseilta vuoden 1940 alussa, joilla lumpuista ommeltiin huopikkaita ja talvivarusteita tulipalopakkasessa taistelevalle "Malli Cajander"-armeijalle. (1)  Siteeraan päiväkirjamerkintää 30.11.1979 Talvisodan syttymisen 40-vuotispäivänä:

"Malli Cajander" Enoni Sakari kolmas vasemmalta

 "Itse en muista Talvisodasta muuta kuin tallukkakurssit äidin koululla silloin, kun Katri kaatoi tulikuuman kahvin olkapäälleni, jossa on muistona vieläkin arvet. Syy oli minun.  Kiikuin (3-vuotias) ovessa, mikä oli kiellettyä. Muistan kaiken kuin eilisen päivän ehkä 2-3 minuutin ajalta hieman ennen ja jälkeen: Aurinko paistoi, iso kasa lumppuja alakoulun nurkassa, Vike-setä, hulahtava isku olalle ilman minkäänlaista kipua, ihmisten kauhistus ja töytyytys makuukamariin, sakset ja villapaidan leikkaus. Tiialan ukon kansanparannusta, jolla parkuminen kuulemma saatiin loppumaan; sitä en enää muista. Se oli minun Talvisotani."

Välirauhan ajasta 1940-41 ei ole muistikuvia, mutta kuten edellä on käynyt ilmi, olin liittänyt iltarukoukseeni "ja anna Hitlerille Englanti"; olisin kai ollut kypsää Hitler Jugend-kamaa Saksassa! (2)  Jaloissa pyöriessäni olin kuullut aikuisten spekuloivan siitä, milloin Hitler nousee maihin Englantiin; "Battle of Britain", ilmasota Englannista oli tuolloin kuumimmillaan. 

1) Pääministeri Cajanderin hallitus oli 1930-luvulla kieltäytynyt, kuurona Mannerheimin varoituksille, nostamasta puolustusmäärärahoja. Armeijan aseistuksessa oli suuria aukkoja, erityisesti tykistön ja ilmavoimien kohdalla. Suuri osa nostoväestä marssikin Talvisotaan siviilivaatteissaan usein ainoana sotilasvarusteenaan kokardi. Miesten hurtti huumori keksi oitis univormuilleen nimen "Malli Cajander".  Silti puutteellisesti varustetut joukot kestivät 105 Kunnian Päivää aiheuttaen raskaat tappiot ylivoimaiselle mutta talvisotaan tottumattomalle viholliselle, joka kuitenkin saneli 13.3.1940 raskaat rauhanehdot alueluovutuksineen.

2) 1945 keväällä, kun Suomi oli jo irtaantunut sodasta, muistan seuranneeni Savo-lehden kartoista Saksan "kapenemista" Liittoutuneiden armeijoiden puristuksessa.  Olin vakuuttunut, että Hitlerin ihmeaseet kääntävät sotaonnen ja häpesin sitä, että Suomi oli pettänyt aseveljen. Vasta 1948 silmäni avautuivat, kun luin ruotsalaisen diplomaatin Victor Vinden kirjan Natsi-Saksan keskitysleireistä.

1.2 Jatkosodan aika  

"Suoraan" opin lukemaan 5-vuotiaana Seura-lehden Ratsupoliisi King-sarjakuvasta, "pääsin" äidin alakoulun II luokalle 6-vuotiaana sekä "ylenin" apuopettajaksi 8-vuotiaana kuten edellä on käynyt ilmi. Siikajärven koulu oli sodan ajan ja sen jälkeenkin yhden opettajan ns. supistettu kansakoulu, sillä pääosa miesopettajista oli sodassa. Äiti opetti kaikkia luokkia kahdessa luokkahuoneessa samanaikaisesti.
       "Viisaampana" pitkästyin alakoulun opetuksen hitauteen, häiriköin ja jouduin häpeänurkkaan tai istumaan tytön viereen kaksiosaiseen pulpettiin, mikä jurppi paitsi jos tyttö oli Holopaisen Maija, ensirakkauteni, joka sittemmin muutti Amerikkaan. Tapasin "Maija I:n" Siikajärven koulun lopettajaisissa vuosikymmeniä myöhemmin. Hän oli ensimmäinen tyttö, jonka kanssa "olin sängyssä", ts. nukuimme vierekkäin yhteispetissä silloin harvoin, kun pääsin yöksi kylään Holopaalaan synkän metsätaipaleen taa. Kuvassa äiti Lotta-puvussa pikku-lottien kanssa. Edessä Maija H ja oikealla minä sotavuoden 1942 kesällä

Jatkosodan alettua vuonna 1941 leikin parhaan poikaystäväni Launolan Kalevin kanssa puisilla konepistooleilla sotaa ja änkesin lomilla isän mukaan "ryssiä tappamaan". Talvisodassa rintamalla ollut Vilho-isä palveli Jatkosodan asemasodan ajan kenrl. Oeschin Karjalan Armeijan pioneeriesikunnassa Äänislinnassa (Petroskoi) ja pani alulle joulukuussa 1943 syntyneen pikkuveljeni Pekan yhden lomansa aikana.    

Muistan Pekan syntymän hyvin: Ihmettelin  aurinkoisen talvipäivän aamuna, kun minut töytyytettiin Launolaan "Kalevin kanssa mäkeä laskemaan". Iltapäivällä hereästi höröttelevä Launolan emäntä sanoi, että "Tapania se odottaa koululla iso lahja". Mäenlasku loppui siihen paikkaan ja hiihdin yksin -olin jo melkein 7-vuotias!- kapean lahden poikki vain nähdäkseni punaisen, kitisevän rääpäleen äidin vieressä. Pettymys muuttui iloksi, kun kylä tuli "lapssaanoihin" rinkeleineen. Opettajat olivat tuohon aikaan maalla pappien jälkeen Jumalaa lähinnä olevia merkkihenkilöitä, joiden kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä. Olin sanonut sota-aikana harvinaisten pullaihanuuksien loputtua äidille, että "tie sinä nuita lapsia usseemmin, jotta suahaan lapssaanoja".  

Kalevin kuva omistuskirjoituksella "Tapanille 5.11.1955 toveruudella Kalevi"

Jatkosodan alkupuolella satuin olemaan äidin kanssa Kuopiossa yhden ilmahälytyksen ja yhden pommituksen aikana. Äidinäiti asui Ada-tyttärensä kanssa Minna Canthin katu 2 satamassa, vastapäätä SOK:n myllyä, jonka pommisuojaan juoksimme. Muistan vieläkin kuristavan pelon, ilmatorjunnan vaimean pom-pomin ja maan tärähtelyn pommien putoillessa.

Vappuna 1943 olin äidin kanssa Kuopiossa. Kävelimme Minna Canthia satamaan päin, kun Maaherrankadulta jälkeemme kääntyi kaksi saksalaista sotilasta; äiti oli 39-vuotiaana tosi hyvännäköinen!  Ne pompottelivat ilmapalloani Apollo-elokuvateatterin kohdalla kysyen äidiltä jotakin. Äiti nauroi ja vastasi sujuvalla saksallaan.

Seurustelu jatkui satamaan saakka. Pelkäsin palloni puhkeavan, mutten uskaltanut sanoa mitään. Samalla reissulla menimme Väinölänniemen Aseveli-juhlaan, jossa kilpailtiin mm. marssilaulussa. Saksa voitti moniäänisillä marssellaan -taisi olla Saksan ainoita voittoja tuolloin!- ja melodiseen mieleeni jäi "Lili Marleen". (3) Katri, Äiti ja minä torikuvassa Kuopiossa vuonna 1942. (Myrtsi ilmeeni johtuu  kaupunkivaatteista, joita oli pakko pitää, vaikka oli helle.)

Isä sai kapteenilomansa keväällä 1944.Saatoin isän äidin kanssa Kuopioon ja kävelin ylpeänä koppalakkisen isän rinnalla linja-autoasemalta torin poikki Lyskaan päin. Vastaantulevat sotilaat veivät oikean käden lakinlippaan, isä samoin. Sotilaita parveili torilla, isän käsi kävi kuin riusan puimapää ja minua alkoi naurattaa. Kysyin isältä, "minkätähen työ tiette tuolla lailla?" Isä nauroi ja sanoi, että "myö sotamiehet sanotaan päevee tällä lailla."  (Lomalle tullessaan isän päässä oli ollut valkoinen side. Kuopiossa joku vastaantulija oli katsonut silmät pyöreinä isää ja sanonut: "Kapteenilla se on ollu varjelus piällä, kun on piähän sattunu ja henkikulta siästyny!")Totuus: Kapteenikaronkasta palattaessa auto oli Äänislinnassa ajanut ojaan ja etuistuimella istunut isä lyönyt päänsä etulasin kulmaan. Äiti kertoi tämän minulle vuosia myöhemmin isän jo kuoltua vuonna 1962

3) Anekdootti noilta ajoilta: Silloinen julkkistähti Lulu Paasipuro seurasi aseveljien ammuntakisaa. Suomalaiset voittivat. Saksalainen reportteri kysyi Lulun kommenttia suorassa lähetyksessä Suur-Saksan radiolle. Lulu vastasi, saksaksi: "Die Deutsche Soldaten scheissen  sehr gut, aber die Finnischen Soldaten scheissen ein bisschen besser."  Lulun kommentin tarkka käännös on: "Saksalaiset sotilaat paskantavat oikein hyvin, mutta suomalaiset sotilaat paskantavat vähän paremmin." Kyse on i:n ja e:n paikasta: Schiessen = ampua, Scheissen =  paskantaa.  

1.3 Leikkivuodet

Rauhan tultua syyskuussa 1944 katselin kapealla kylätiellä usein päin inhaa itää odottaen sydän kurkussa, milloin "ryssät tulee sieltä ja tappaa kaikki".  Näin äidin bestis, "Puntin rouva" (Kymi Oy:n paikallispäällikön rouva), hysterisoi kyläillessään. Pelkoon oli aihettakin: Neuvostoliiton Valvontakomissio majoittui Hotelli Torniin, Porkkala oli luovutettava Neuvostoliiton tukikohdaksi, sotakorvaukset tuntuivat ylivoimaisilta ja sodanaikaiset johtajat ex-presidentti Risto Rytiä myöten leimattiin sotasyyllisiksi.  

 Veljekset yhteiskuvassa joskus sodan jälkeen, ehkä 1946.

Omakohtaisesti muistettavinta oli evakkojen tulo. Koulun yläkertaan majoittui Salmista kotoisin oleva Setskinien (myöh. Selkimäki) suurperhe. Sen vanhimmasta Veera-tyttärestä tuli meille pitkäaikainen kotiapulainen ja nuorempaan, kauniiseen Annikki-tyttäreen syvästi seitsenvuotiaana ihastuin. Isä Setskin kalastajana tyhjensi pienen Kämäräisen kaloista Laatokan nuotillaan, ennen kuin kukaan huomasi. Makuhermoni muistavat vieläkin Veeran leipomat paperinohuet tsultsinat ja Pekka-veli Veeran hoitajanaan varmasti minua paremmin. 

Siesta koulun pihalla 1953. Vasemmalla Isä, Seppo Riekkinen. veli Pekka, keittäjä Alina Riekkinen, äiti, taustalla Hannes Riekkisen halkopinoja.

 Alle 10-vuotiaan "leikkivuosina" touhusin enemmän muualla kuin kotona; ikäero (7 vuotta) Pekka-veljeen oli liian suuri. Lähin naapuri eli Tiialan mökki oli satakunta metriä koululta. Perheen sukunimi oli myös Riekkinen, mutta yhteneväisyydestä huolimatta emme ole sukututkimuksen mukaan aivan lähisukulaisia. Tummakulmaisen isä Hanneksen julma kiroilu kiiri yli kylän, kun hän kalautti viitakkeensa (länsisuomeksi viikate) kiveen kivisillä pelloillaan. Hän myös hakkasi halot koululle. Äiti Alina oli koulun keittäjä. Heidän minua viitisen vuotta vanhemman Väinö-pojan opastuksella opin 5-6-vuotiaana polttamaan ensimmäisen kerran tupakkaa yhdessä ikätoverini, Väinön Terttu-sisaren kanssa.
           Muistan kuin eilisen päivän, kun Väinö vei meidät kaksi ymmärtämätöntä navetan takaseinää vasten nostetun kipihtan (4) alle, kääri meille Savon Sanomista repäistyyn paperiin kessusätkät.(5) ja latasi itse ukkinsa (joka paransi palohaavani Talvisodassa) vanhan piipun. Ihmettelin, miksei menty tupaan tupakalle. Väinö tokaisi, etteivät isot anna. Eihän siitä mitään tullut, käryävä kessu varisi sätkästä maahan.
           Murheisna miesnä marssin äidin luo ja sanoin: "Kun määt Kuopioon, osta mullekin piippu, kun Väinölläkin on, sillä minun ja Tertun kessu ei pysy sätkässä." Selkäsaunan tai tukkapöllyn asemasta äiti antoi minulle vain vakavan varoituksen, koska olin ollut niin rehellinen (ts. sinisilmäinen!). Väinö puolestaan sai vanhempana ja synnintekoon houkuttelijana jälki-istuntoa. Sen jälkeen Väinö antoi minulle selkään ja uhkasi tappaa minut, jos menisin kielimään siitä äidille. Opin kantapään kautta jo pienestä pitäen syyn ja seurauksen lain.

Toisen lähinaapurin eli Oinolan ukki opetti minua sotien aikana nikkaroimaan, mikä nikkarointi taantui vanhemmiten halonhakkuuksi mökillä. Veli, Oinolan pojista nuorin, "vehtasi" kanssani ennen sotaan joutumistaan. Vanhin, vanhapoika Ville, joka tätä kirjoitettaessa on 96-vuotias, kertoili minulle oppikouluaikoina kuin Vänrikki Stool Runebergille hiukset nostattavia sotajuttuja Talvisodan torjuntataisteluista Laatokalla.  Verisissä taisteluissa Petäjäsaareen kaatui yhtenä päivänä eli 10.03.1940 yhteensä 23 nilsiäläistä  pitäjän 71 sankarivainajasta. (6) Jukka-poika
        Mirjami-vaimoineen ja lapsineen on pysynyt minulle ja perheilleni mieluisina ystävinä, joiden luona käynti virkistää aina mieltä. Olen Helin kanssa heidän Arja-tyttärensä kummi. Useina kesinä vielä 1960-luvun lopulla junttasin lomillani kangilla heinäseipäitä peltoon Jukan isännöimällä tilalla. Veli viereisessä kuvassa.

Näkymä koululta etelään Pisalle päin. 

Ensimmäisen kymmenen ikävuoteni aikana  isä oli kotona vain kolmen rauhanvuoden ajan 1937-39), joista en ymmärrettävästi muista mitään. Sodan jälkeen isä oli vuosikaudet Naarajärven varavankilassa, tosin kaltereiden paremmalla puolella konttorissa, ja kävi kotona vain juhlapyhinä ja lomilla. Niinpä kosketus isään jäi etäiseksi. Sotavuosien jälkeen muistan hänen säntillisyytensä; kaiken oli oltava tiptop; ensimmäinenkin Skoda-auto (mallia-56) oli aina puhdas ja siisti. Toisen Skodan (mallia-59) sain isän kuoltua perinnöksi. Kaikki paikat ja asiapaperit olivat järjestyksessä, kun pengoin isän varhaisen kuoleman jälkeen häneen jäämistöään. Valitettavasti tämä ominaisuus ei ole periytynyt enempää minuun kuin Pekka-veljeenikään, eikä ole hypännyt -sikäli kun olen pannut merkille- kolmeen lapseenikaan.  Toivo lepää lastenlapsissa!   

  1.4 Oppikouluun vuonna 1947

2. LUKU: KUOPIO 1947- 1956

2.1 Kännisen korttelin pojat

Pääsin asumaan Ada-tädin luokse Minna Canthin katu 2:een, ns. "Kännisen kortteliin" (10), jonka yksikerroksisten, puulämmitteisten asuntorivien keskelle jäi iso, neliömäinen piha. Vain meidän, liikennöitsijä P.V. Jääskeläisen -jonka Kalle-poika oli toiseen luokkaan saakka luokkatoverini ja parhaita ystäviäni aina varhaiseen kuolemaansa saakka vuonna 1976- ja parissa muussa asunnossa oli juokseva (kylmä) vesi ja sisävessa. Muut hakivat vetensä vesipostista, joka sattui olemaan keittiömme ikkunan alla ja kävivät tarpeillaan pihan sisäsiiven "paskahuusseissa", joiden ominaislemusta jäi minuunkin toivottavasti vain muistijälki. 
         2,5x4 m huoneeseeni mahtui kirjoituspöytälipasto, tuoli, sänky, pesukomuutti emalivateineen ja kakluuni, joka piti huoneen lämpimänä kovimmillakin pakkasilla. Siinä viihdyin kahdeksan vuotta kuten Pekka-veli minun jälkeeni. Kolme vanhapiikatätiäni eli kummi-Ida, Ada ja Aino pitivät minua kurissa ja Herran nuhteessa. Edes tupakkaa en oppinut (uudelleen) polttamaan; se jäi Pekan huoleksi, mutta silloin vanhin ja tiukin täti, Ida, oli jo kuollut.

Minä, Cine, Kalle, Pena, Martti ja jengipomo Rami   

Me toistakymmentä suunnilleen samanikäistä Kännisen pihan poikaa olimme alisen Kuopion suurin jengi. Keihästimme Soinisen Raimon johdolla rottia kiroilevan talonmies Mönkkösen pimeästä tallista taskulamppujen valossa, pelasimme jalakapalloo, tuhosimme naapuripihojen lumilinnoja ja nahistelimme (pelkin nyrkein) naapurikortteleiden jengien kanssa, jäädytimme (jopa niiden kanssa yhdessä) lätkäkenttiä Kallaveden jäälle, pinnasimme Puijon talvikisojen iltamäenlaskuun vesiväritetyillä lippukopioilla, kävimme omenavarkaissa kauemmissa pihoissa ja "uinasimme" poliiseja satamassa, joiden halkopinojen sisään olimme sahanneet salaisen tukikohdan.  Se oli unohtumatonta aikaa se!

 2.2 Pula-aikaisen nuoren elämänmeno.

Suomi toipui sodasta melkein koko Lyska-aikani 1947-1955. Tuona aikana valtion rahat kuluivat jälleenrakennukseen, evakoiden ja rintamamiesten asuttamiseen ja sotakorvauksiin Neuvostoliitolle. Vuoteen 1950 saakka maassa vallitsi lähes täydellinen säännöstelytalous. Mustapörssi rehotti. Peruselintarvikkeita lukuun ottamatta kaikki oli "kortilla", kahvista ja sokerista vaatteisiin ja kenkiin. (11) Vaatteita paikattiin, sukkia parsittiin ja ennen sotia ostetut puvut siirtyivät isiltä pojille. Kahvina juotiin sikurilla jatkettua "korviketta". Vielä 1952 kesällä leikkelin Impan kaupassa kahvikuponkeja, vaikka kortitonta mutta kalliimpaa "verokahvia" oli jo saatavana. Kauppojen valikoimat olivat olemattomat; tavaraa joko oli tai ei ollut. "Mallista ei ole niin väliä, kunhan vain numero käy!" Makeisia, kivenkovia esanssisellaisia, sai vain silloin tällöin, sokerihan oli kortilla. Nuolimme mehupulveria, ostimme apteekista salmiakkia ja jauhoimme purkkana kynttiläparafiinia, (joka eritti sylkeä ja oli terveellisempää hampaille kuin nykypurkat!)  Emme osanneet kuvitellakaan parempaa! Nykymittapuun mukaan olimme tyhjästä (12) tyytyväisiä. Jospa kerskakuluttavat nykysukupolvet uhraisivat edes yhden ajatuksen pula-ajalle; olisi ehkä helpompaa panna suu säkkiä myöten, jos sellainen joskus vielä koittaa!

KEVYEN TYÖN TEKIJÄN KORTTIANNOS PULA-AIKANA:

2 dl maitoa päivässä, 4 kananmunaa, 150 g voita, 433 g lihaa ja 750 g sokeria kuukaudessa ( sillä piti maustaa jälkiruuat, mehut, hillot jne.!) 1 g sakariinia ja 4 tupakkalaatikkoa kuukaudessa sekä 500 g saippuaa vuodessa. Kahvia, kaakaota ja oikeaa teetä ei lainkaan.

Leipäannos oli 200 - 425 g/päivä riippuen työn raskaudesta. (Määrä saattaa tuntua  suurelta nykypolvelle, mutta leipä oli tuolloin tärkeämpi energialähde kuin nyt!) "Korttipeli" käsitti kiivaimmillaan 51 korttia. Elintarvikkeiden lisäksi vaatteet, kengät, polttoaine ja kaikki tuontitavarat joutuivat kortille.

Pula-aika leimasi opiskelueloani Ada-tädin luona: Aamulla täti herätti minut kello seitsemältä ja kaatoi "jumprulla" kylmän veden pesukomuutin pesuvatiin. Peseydyin, pukeuduin, kävin vessassa ja menin (talvisin) kylmään keittiöön aamupalalle.  Se käsitti kaura- tai ohrapuuroa tai -velliä, maitoa, leipää ja voita yleensä ilman lisukkeita. Vähitellen ruokalista monipuolistui makkaralla, marmeladilla yms. Sitten remmillä koulukirjat yhteen -pahvisalkun ostin vasta lukiossa- ja ylös Minna Canthia kirkkopuiston läpi (Hannes Kolehmaisen (13) asunnon ohitse; monasti nyökkäsin portailla istuvalle, myhäilevälle mamma K:lle) Lyskaan varttitunnissa. Ehdin ruokatunnilla käydä "kotona" syömässä. Kauempaa tulleet söivät eväitään kuka missäkin. Lyskassa ei ollut kouluruokailua ja ruokabaareja ilmestyi Kuopioon vasta 1950-luvulla. Ada-tädin lounaaseen kuului alkuvuosina pelkästään keittoja (herne- tai lihakeitto), "leipäressua" (=kuivia leivänkannikoita maidossa keitettynä) tai edellisen päivän tähdettä lämmitettynä leivän ja voin kera.

Tehtyäni iltapäivällä (useimmiten) tunnollisesti läksyt Ada-tädin illallinen käsitti tavallisesti "perunahuavikkaita ja läskisoossia", paistettuja perunoita, lihaperunasoselaatikkoa ja joskus perunoiden kera lihapullia. Silloinen, vedet vieläkin kielelle nostattava lempiruokani oli pitkä, paksu makaroni (jota nykyisin ei saa enää mistään, pelkkää past(k)aa vain!) joko sellaisenaan voisulan kanssa tai lihamakaronilaatikkona. Jälkiruokana oli jos oli, marjakeittoa, hillapuuroa ja joskus köyhiä ritareita (= kuivia vanhoja pullakannikoita maidossa liotettuna ja paistettuina). Hedelmät, omenat poisluettuna, ja vihannekset olivat harvinaisuus etenkin talvisaikaan. 

Illalla piti tulla takaisin kymmeneksi. Lähdin kerran syyskuussa 15-vuotiaana vartionjohtajana Kuopion Poikaversojen polkupyöräretkelle Valkeisen lammelle noin 10 kilometrin päähän Kuopiosta. Tulin kotiin kello 23. jälkeen. Oli jo pilkkopimeää ja tätikollegio Ida&Ada&Aino odottamassa kotona hysterian partaalla. "MISSÄ SINÄ OLET OLLUT!"  
  Olisiko tässä huolenpidossa opittavaa nykynuorisolle ja nykyvanhemmillekin? (Kerroin partiomatkastani.  Se, etten ollut ollut pahoilla teillä ja helpotus henkiinjäämisestä, lauhdutti tädit.) Lukioluokilla Ada-täti alkoi luottaa minuun jopa puoliyön jälkeen etenkin silloin, kun kerroin meneväni teinikunnan hommiin tai konventtiin.  (14) (Niitä sattui olemaankin aika tiuhaan!) Kuvassa Lassen kanssa partioleirillä Paksalossa.

Lauantaitraditioon kuului kahdeksan vuoden ajan "yhteissaunominen" Ida-tädin kanssa Kuopion Osuusmeijerin saunassa, sillä Ida oli Kuopion Osuusmeijerin konttoristi. (Konttorissa sain ensituntuman kirjoituskoneeseen, vanhaan Underwoodiin ja mekaaniseen laskukoneeseen.)  Itse saunaoperaatio kulki kolmihuoneisessa saunayksikössä näin: Jäin odottelemaan saunan (kylmään) eteiseen. Ida meni pukuhuoneeseen riisuutumaan. Kun pukuhuoneen ja saunan väliovi kolahti, täti huusi "Saa tulla". Menin pukuhuoneeseen riisuutumaan ja odottamaan. Tädin huudettua saunasta "Olen valmis", menin takaisin eteiseen. Kun pukuhuoneen ja saunan väliovi kolahti, täti huusi "Saa mennä" ja minä pujahdin toisesta ovesta saunaan. Saunoessani täti keitti iltateet huoneessaan, jonne menin saunottuani. Ida-tätietuihini kuului käynnit meijerissä, jossa tehtiin jäätelöäkin. Sain syödä jätskiä niin paljon kuin jaksoin ja mukaani "suklaamurenia", tosiherkkua tuolloin. 

Toinen, mieluisa traditio oli Varuskuntasairaalan ylihoitajattaren Aino-tädin "kutsut".  Aino-täti tarjoili pullaa ja leivoksia eli "pimauksia" ja antoipa usein taskurahaakin. 

Muistan kiitollisuudella kolmen tätini liikuttavaa huolenpitoa huolettomasta ja usein kiittämättömästä lyskalaisesta kahdeksan vuoden aikana. Nuo vuodet kuluivat nykyisin ajateltuna informaatioumpiossa. (15) Näinä vuosina en kuunnellut radiota juuri lainkaan Kuopiossa, Savo-lehti oli pääasiallinen infolähteeni.  Ada-tädillä oli huoneessaan Philipsin Pikkumatti, mutta siitä kuului päivisin vain Lahden pitkät aallot, eikä minulla ollut huoneeseen virallista pääsyä. Joskus tädin ollessa pimeällä ulkona asioilla kävin (salaa) kuuntelemassa jopa musiikkia! Kun tulin kotiin isomman Helvarin ääreen, äiti ja isä pillastuivat akun ja anodin turhakäyttöä (16), ts. kun hain Keski-Euroopan asemia (pimeällä, päivällä haku ei silloisilla aaltopituuksilla onnistunut!) radion selausäänen jännittävästi kurnuttaessa! (Siikajärvi "sähköistyi" vasta 1950-luvun puolivälissä)

2.3 Tulo Lyskaan

Lyska alkuperäisasussaan C.L. Engelin piirtämänä 1880-luvulla

Syyskuun 1. päivänä 1947 Nypi kysyi naukuvalla äänellään maineikkaan Kuopion Lyseon 1. kerroksen käytävälle kertyneiltä 70 pojalta: "No niin, nostetaan käsi, jotka tahtovat ottoo venäjän ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi?" Yhtään kättä ei noussut. "No niin, tehdään käytävälle parijono!"  Nypi heitti rahaa ja osoitti vasenta jonoa ja naukui: "Tämä jono menee A-luokalle oppimaan pitkee  venäjee ja tämä jono B-luokalle englantia." 
      Marssin  A-jonon hännillä venäjee oppimaan liukenematta B-jonoon kuten A-jonon rohkeat ekivät. B-läisiä oli enemmän kuin ryssän- lukijoita. Olen nyt kiitollinen tästä "koulu-demokratiasta", joka antoi minulle  osan elantoani ja muutakin, kuten kuva kv. huonekalunäyttelystä 1966 Moskovassa osoittaa. (Olen juuri lahjoittanut  avaruuseversti Jurij Gagarinille 4 Askon tv-tuolia.)

Aloittaessani Lyskan 10-vuotiaana olin luokkatovereitani vuoden jopa kaksi nuorempi ja toiseksi pienin. Jouduin alaluokilla alentuvan hymähtelyn kohteeksi; en pärjännyt isommilleni voimissa enkä urheilussa; koulukiusaamista nykymielessä se ei silti ollut. Opinnoissa olin parhaita. A-luokkalaisten taivasta synkensi matikanopettaja "Lettu" (Tuomas Ohukainen), joka joutui  opettamaan alaluokkia lukion asemasta ja purki turhautumistaan meihin "tyhmiin" säälimättömällä ivalla. (17) 
      Keskikoulun päättyessä Lettu kannusti minua näin: "Riekkisen matemaattiset kyvyt sopivat paremmin saunanlämmitykseen kuin lukioon." Niinpä menin lukiossa kielilinjalle kuten suurin osa A-luokan ryssänlukijoista.

Toinen hirmu, saksan ja ranskan legendaarinen Uuno "Uki" Hiltunen huusi välituntivalvojana usein: "Jos minä heitän tästä välistä kirveellä, niin puolelta menee pää halki", jos parijonot oven edessä eivät olleet kellon soitua tarpeeksi suoria. Musta kalotti päässä Uki takoi saksaa oppilaidensa päähän "Lasten paras tavara"-kieliopillaan (josta onnistuin saamaan kopion 45 vuotta myöhemmin!) 
          Hän pillastui erään Pertti Pasasen "henkilöäni loukkaavista sketseistä" ja ilmoitti Nypille: "Joko Pasanen lähtee tai minä lähden." Pasanen lähti, tuli ylioppilaaksi Iisalmesta ja myöhemmin legendaariseksi koko kansan "Spedeksi" (18). Toinen Ukin "kiusaama" oli Paavo Lipponen, joka myöhemmin teki joltisenkin uran Suomen ja Euroopankin poliittisessa elämässä ja joka lanseerasi poliittiseen kielenkäyttöön Ukin lempihokeman, "Näkeehän sen jo sokee Reettakin" (19).

Lyskan VA:n ryssänlukijat 1952.  Seison liian lyhyine hihoineni keskellä luokanvalvoja "Lokarin" oikealla puolella.

Minulla ei ollut iloa nauttia Ukin opetuksesta. (20) Halusin tosin lukioon tullessani ottaa ns. lyhyiksi kieliksi sekä englannin että saksan. Nypi kutsui minut puhutteluun ja naukui valittavasti: "Kuulehan, Riekkinen. Kyllä sinulla on oikeus opiskella kumpaakin kieltä. Sattuu vain olemaan niin, että ne tunnit on laitettu samaan aikaan lukujärjestykseen. Koko Kuopion Lyseon lukujärjestys pitää muuttaa, jos Riekkinen haluaa pitää kiinni ajatuksestaan." Riekkinen ei halunnut, mutta sitä otti päähän niin, että osti kirjakaupasta kirjan "100 tuntia saksaa itseopiskelijoille" ja pänttäsi sen päähänsä.
          Alun perin natsiaikaan tehdyn kirjan esimerkit olivat joskus aika arjalaisia, mutta se antoi perustiedot kieliopista, mistä olen vieläkin kiitollinen. "Wer reitet so spät durch Nacht und Wind. Er ist der Vater mit seinem Kind".  Muistan esimerkeistä Goethen järkyttävän Erlkönigin (Keijujen kuningas), joka Schubertin säveltämänä ja Kim Borgin laulamana nostaa kylmät väreet selkäpiihin vieläkin. Sapettaa, että kirja hukkui jonnekin monen muun mukavan koulumuiston kera. 
          Saksan tilalle toiseksi lyhyeksi kieleksi otin latinan, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Latina on "Mater linguorum" (Kielten äiti), joka on avannut minulle ovia kaikkien kielten etymologian ymmärtämiseen.      

Miellyttävämmästä päästä mieleeni jäi tohtori Reino Mäntylä, jonka innostava historian opetus lankesi minussa Grimbergin pehmittämään maahan. Toinen symppis oli ruotsin opettaja ja luokanvalvojamme Helena Häikiö, joka suri kanssani, kun "varma lavi" ruotsissa sortui typerään 9 pisteen virheeseen. (Käänsin "drygt" [runsaasti] joksikin verbiksi!)

Partiossa  etenin vartionjohtajaksi.  Matkalla partioleirille Lohjalle 1951 näin eka kerran Helsingin. Muistona Olympiavuoden 1952 kevään Lyskan V-luokkien luokkaretkeltä on valokuva, jossa neljä toivorikasta lyskalaista katsoo tulevaisuuteen Suomenlinnan lautalla.  Keskellä istun minä, oikealla  istuu Martti Ahtisaari, B-luokkalainen. Jos joku olisi tuolloin arvuutellut, kenestä meistä voisi tulla Suomen presidentti, sormi olisi epäilemättä osoittanut minua, priimuksena kun pidettiin. Osuiko Fortunan sormi väärään mieheen vuosikymmeniä myöhemmin?  

Huom! Meillä kaikilla on tasan  samanlainen "palsa" eli popliinitakki!

Valvontakomissio poistui Suomesta syyskuussa 1947 ja iso kivi vierähti pois kansan sydämiltä, mutta vain hetkeksi, sillä NL vaati Suomea solmimaan ns.  "Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen" (YYA) siltä varalta, että "Suomi tai Neuvostoliitto joutuu Suomen alueen kautta aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta." Tällöin NL olisi velvollinen antamaan Suomelle apua.  
           Keväällä 1948 sortui Tsekkoslovakian orastava demokratia kommunistien vallankaappaukseen ja kotikommunistimme vaahtosivat "Tsekkoslovakian tiestä" Suomenkin tienä. Olin 11-vuotias ja muistan hyvin, miten oikeistolaiset isä ja äiti Puntin rouvan säestyksellä olivat varmoja, että "Paasikivi on myynyt Suomen itsenäisyyden Stalinille" ja "kohta ne ryssät tulevat!" Kiitos presidentti Paasikiven taitavuuden YYA-sopimuksen lopullinen sanamuoto oli vähemmän sitova kuin ns. Itäblokin maiden vastaavat ja Suomi säästyi kansandemokratialta.

2.4 Oloa ja eloa Lyskassa

Lakoruista niittämässä  ja traktorilla Vike-enon pellolla 

Aloittaessani lukion olympiavuoden 1952 syksyllä olin jo venähtänyt nykymittaani (178cm) ja laiha (n. 65 kg) ja "tiukkaa lihaa". Olin sisuuntuneena treenannut juoksua uurastaessani kahtena kesänä Viken (Saimi-tätini miehen) maatilalla serkkujeni Sohvin ja Saaran ja isännän Eino-veljen kanssa heinänteossa, elonkorjuussa ja puinnissa viitakkein, haravakonein ja rautakangein perinteiseen tapaan. Tosin Vikellä oli jo kylän ensimmäinen traktori, Fordson Major, jota minäkin sain pelloilla ja pihassa ajaa. Kun lisään tähän "leikkivuosieni" maatyökokemuksen voin kehua, ettei mikään inhimillinen maatyö ole minulle vierasta, paino sanalla inhimillinen. Kasvuvuosien ruumiillinen työ loi pohjan hyvälle peruskunnolleni, joka on kestänyt epäsäännöllistäkin elämääni, toistaiseksi.            

Niinpä minusta tuli lukiossa Lyskan parhaita urheilijoita (lyhyet ja keskipitkät matkat), minkä Veikko "Känä" Hirvonen palkitsi yo-todistuksessa 10:llä. Paras saavutus oli pronssi Lyskan viestijoukkueessa Suomen Opiskelevan Nuorison Raittiuspäivillä (!) Ilmajoella kesällä 1954.(21)

Lukiovuosista vielä sen verran, että me ryssänlukijat löimme venäjän läskiksi alaluokilla, kun Solmu Sola eli "Lokari" oli korvannut joulukuussa 1948 kuolleen tiukan "Riti" Laukkasen. Lokarin kerrotaan osanneen 17 kieltä, mutta pedagogina hän oli täysin onneton, mihin osaltaan vaikutti miehen mieltymys pulloon. Tunneilla ja kokeissa luntattiin, minkä ehdittiin, Lokarin nuokkuessa kateederilla. Syksyllä 1953 havahduimme julmaan tosiasiaan, että meitä odotti pitkän venäjän yo-kirjoitus parin vuoden kuluttua.
         Onneksi Nypikin havahtui. Lokari sai lähteä ja tilalle tuli herttainen mutta osaava everstinrouva Aino Väinämö, jonka prässissä yritimme kuroa umpeen venäjäntaitomme ammottavat aukot. Vain 9 venäjän lukijaa vuonna 1947 noin 30 aloittaneesta oli tulessa keväällä 1955. Tehtävä oli supervaikea ja vain minun paperini lähti approbaturina Helsinkiin. Onneksi tehtävä oli supervaikea Suomen muissakin kouluissa. Arvosteluasteikkoa madallettiin. Minä sain cum lauden, kuusi approbaturin ja vain kaksi i:n.

Toki Lyskan aikoina opiskeltiin elämääkin, tyttöjäkin. Luisteltiin rusettia Linurilla, hiihdeltiin Puijon loistavilla laduilla, katseltiin käsi kädessä elokuvia, käveltiin "Marskalla" (22), tangoiltiin valvojaopen katseen välttäessä korva suussa konventeissa, puristeltiin varovasti tyttöjä porttikongeissa. Pitemmälle harvemmin mentiin. Eeva, Ritva, Marsa, Maija II, Vuokko ja moni muu, lankesi osalleni. Silti jätin 18-vuotiaana Lyskan poikuus tallella kuten todennäköisesti suurin osa luokkatovereistakin. Marsa ja minä.

Osallistuin Teinikunnan toimintaan, kerhoihin ja ohjelmiin, joista muistettavin on Tipulan Teinikunnan kanssa esitetty unkarilainen näytelmä "Guyrkovicsin tyttäret". Esitin siinä tyhmänsekaista paronin (Pena Kokkonen) poikaa Gida Radvanyita, joka naitettiin myös vähän yksinkertaiselle leskikreivittären tyttärelle, Ellalle, jossa roolissa oli Eeva Hyvärinen, myöhemmin rouva Martti Ahtisaari. Muistan hyvin punaisen ulaaniunivormuni ja Eevan pitkän iltapuvun (lainoja Kuopion Työväenteatterista) ja tanssimamme valssin; näytelmän jälkeen oli sallittu puolitoistatuntinen tanssia. 
           "Maran" tultua presidentiksi shokeerasin joskus keskustelu-kumppaneitani, naama peruslukemilla, puheen käännyttyä häneen: "Mara on luokkatoverini Kuopion Lyseosta. Tunnen hänet hyvin, mutta vielä paremmin Eevan. Hän kun oli ensimmäinen vaimoni!" Siinä leuat loksahtelevat kuulijoilta: "I-ihanko totta?...Kumma, kun kukaan ei ole julkisuudessa...".  Totta kai kerron lopulta totuuden.

Episodi lukioajalta: Muuan firma (Essilä?) pyysi meitä urheiluvaate-mannekiineiksi. Innostuimme, sillä saisimme palkkioksi esittelemämme asut. Minäkin kävin sovittamassa hienoja hiihtohousuja, -puseroa ja -pipoa. Kun tieto tästä ennenkuulumattomasta tapainturmeluksesta kiiri opettajainhuoneeseen, sieltä tuli tyly kielto: "Lyskalaiset eivät osallistu myyntisirkukseen!"  Mitähän nykylyskalaiset siihen sanoisivat?

 2.5 Ylioppilaaksi

Me Lyskan VII luokan "vanhat" lähdössä penkkariajelulle enteellisesti Osuusteurastamon kuomurilla keväällä 1954

Vuoden 1955-ylioppilasluokka on Lyskan sodanjälkeisen historian pienin; 19 kirjoittaneesta abista kaksi ryssänlukijaa reputti ja vain minä sain yleisarvosanaksi laudaturin (reaali, suomenkieli ja lyhyt englanti laudatur, ruotsi ja venäjä cum laude, keskiarvo 8,52). 45 vuotta myöhemmin vuonna 2000 tutustuin luokkakokouksessa Allun (Reijo Järvinen) kanssa Kuopion Lyseon 125-vuotisjuhlanäyttelyyn. Yo-kirjoitusten tulosten pikaselaus osoitti, että olimme sodanjälkeisten yo-luokkien joukossa todennäköisesti ei ainoastaan lukumääräisesti pienin, vaan myös keskiarvoltaan huonoin luokka. Eivät siihen kaikki pysty!

 Jopi Huuskonen ja minä penkkariajelulle lähdössä 1955.(Perälaudassa on meidän ryssänlukijoiden tunnus "Ex oriente lux? (Idästäkö valo?) 

Mutta non scholae sed vitae discimus!  ("Emme koulua vaan elämää varten opiskelemme!")Lyskan perinteen mukaan priimus pitää  pitää lakkiaisissa puhe tovereille, koululle ja opettajille. Mikko Korhosella, tulevalla gynekologilla, oli cumun yleisarvosana, mutta keskiarvo paria kymmenystä minua parempi

Sysimme puhetaakkaa toisillemme, kunnes Mikko ilmoitti, että "jollet sinä pidä, kukaan ei pidä!" Niinpä tuhersin pari yötä ennen lakkiaisia kliseekyllästetyn puheen, jonka kailotin  ulkoa ilman paperia (se oli tosin povitaskussa varmuuden vuoksi!) äidinkielen opettaja Ellun opit mielessäni.   Siitä lähtien olen pitänyt kaikki puheeni vapaasti.  Korkeintaan olen jäsennellyt esitykseni ranskalaisin viivoin muistilapulle. Toisen kirjoittaman puheen tankkaaminen paperista panee kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni erityisesti, jos puhuja on ulalla itse aiheesta, kuten monet puoluetoimiston tekstejä sisäälukevat kansanedustajat ovat.   

 Abien perinteinen, seinänlevyinen fresko meistä ja opettajista. Minua jäähdytellään vasemmalla olevasta avannossa. Suurennoksen  lahjoitimme nimiselvennyksin Lyskalle 50-vuotisjuhlassa 31.5. 2005.

Seuraavana aamuna minulla oli aikainen herätys, kun Tipulan priimus Leena Korhonen tuli hakemaan minua Savo-lehden haastatteluun. En muista siitä haastattelusta mitään ja ao. leikekin on hukkunut, mutta tuskinpa sain unisesta suustani mitään maailmanhistoriallisesti merkittävää!

Kotona Siikajärvellä juhlat olivat suuret ja minä pieni julkkis. Olinhan ensimmäinen koko kylältä, josta oli tullut ylioppilas, vieläpä kuulun Kuopion Lyseon priimus; äiti ei ollut suinkaan pitänyt kynttilääni vakan alla!  Melkein koko kylä oli paikalla, ruusuja ja kukkia sylikaupalla, mutta lahjoista en muista muuta kuin että  kahisevaakin tuli. Eiväthän lahjat niin häävejä tuohon aikaan voineetkaan olla. Kauan en saanut levätä laakereillani, sillä asevelvollisuus odotti.2.6 "Suomen Raskaassa" 1955-56.

 3. Suomen Raskaassa

Aino-täti tunsi varuskuntasairaalan ylihoitajattarena ja sotilaskotisisarena 2. Prikaatin upseeriston eversti Tapio Peitsaraa myöten, jonka Juhani-pojasta tuli myöhemmin kurssitoverini Kauppakorkeaan. Tätiäni on kiittäminen siitä, että pääsin vapaaehtoisena Kuopioon. Yleensä joutui muualle, Pekka-veli aikoinaan hornan tuuttiin Kontiolahdelle. Anoin Panssarintorjuntaan, koska se tuntui hienoimmalta. (23) Alokasajan jälkeen komennus Aliupseerikouluun oli selviö, samoin Reserviupseerikouluun 25 vuotta isäni (RUK 20/1930) jälkeen (24) kurssille 89.
          RUK:sta mieleen on jäänyt vesistönylitys, jossa onnistuttiin hukuttamaan salmeen yksi tykki, Kirkkojärven näännyttävä marssi (25), Niinisalon ampumaleirin tulipalopakkaset, kurssijuhlan -daamina serkku Sohvi- Tuntematon sotilas-teema ja viimeinen käskynjako jo upseerikokelaina Tukikomppanian käytävällä. Legendaarinen ylivääpeli Pokkinen, nyt teoriassa arvossa meitä upseerikokelaita alempi, komensi römeällä äänellään: "Kokelaat, asento! Osastoihinne poistu! Tämä poika lähtee nyt ryyppäämään!

 Kipinämikko (oma piirros). Pst-aselajitunnus Seiskavitonen puhuu yöllä. (Huom. rekyyli!)

Minut komennettiin kokelaskouluttajaksi 2. Prikaatin Aliupseerikoulun Pst-joukkueeseen Kuopiossa. Olin tiukka ulkopalveluksessa ja oppitunneilla kuten varsinainen kouluttajakin, "alaiseni" ylikersantti Hakkarainen, maanmainio, kaikkien pitämä mies. En simputtanut oppilaita nuuskimalla tupia, pitänyt iltaisin rättisulkeisia enkä polttanut pikkurikkeistä iltalomia kuten "vittumaisin kokelas" salaisen äänestyksen ylivoimainen voittaja, jonka nimi jääköön mainitsematta.
        Itse sain tässä äänestyksessä toiseksi vähiten ääniä, omasta joukkueestani en yhtään Lyskan puhekiistakumppanini Mikko Korhosen mukaan, joka opiskeli sotatieteitä (AUK:n kivääripuolella) yhtä saapumiserää myöhemmin kuin minä. Mikon oli puhuteltava minua herra kokelaaksi palveluksessa ja vedettävä käsi lippaan kaupungilla. Hyvin pokka piti kummallakin. "Käsi lippaan" olikin koettelemus kaupungilla; torin kulmalla tuli usein mieleen episodi isän kanssa runsaat kymmenen vuotta aikaisemmin. 

Toinen mainio AUK:n ylikersantti oli Niilo "Nipa" Lauttamus, entinen Waffen-SS-mies. (26.)  Hänestä pitivät kaikki muut paitsi upseerit, sillä Nipa antoi kuulua arkailematta mielipiteensä palvelusasioista, mikä harvoin mairitteli upseereita. Heitä on kuitenkin jurppinut enemmän kasarmilla kierrelleet juorut, että salskea, alle nelikymppinen SS-mies olisi vietellyt puolet upseerien rouvista heidän itsensä ollessa komennuksella. Nipa vieraili pulloon tartuttuaan usein myös Päävartion putkassa.

Jouduin hänen kanssaan tekemisiin suoranaisesti vain kerran. Komensin tykkeineni (hevos)kuormastoa taisteluharjoituksessa Kuopion kaatopaikan lähellä. Harjoitusta johtavan Lauttamuksen käskynjako sen päätyttyä: "Kokelas Riekkinen! Johdatte kuormaston paskaläänin ohitse suoraan kasarmille!" Ohjesäännön mukaan toistin komennon sanasta sanaan ja kovalla äänellä.  Valvovat upseerit eivät nauraneet.
      Seuraavana kesänä Lauttamus ryyppäsi Aliupseerikerholla kertausharjoituksiin tulleiden kanssa. Hänen kerrotaan ilmoittautuneen Aliupseerikoulun johtajalle, majuri Temmekselle näin: "Herra Majuri! Ylikersantti Lauttamus ilmoittautuu myöhästyneenä palvelukseen. Syy: helvetinmoinen krapula." Tiukka majuri ei ymmärtänyt alkuunkaan tällaista huumoria ja Lauttamus sai potkut armeijasta. Hänestä tuli sotakirjailija (esikoisteos "Vieraan kypärän alla" on hyvä kirja), mutta paineita kertyi liikaa. Lauttamus teki itsemurhan 20 vuotta myöhemmin.

RUK:hon lähdössä... Upseerikokelas...."Piupauna" 2.Prikaatissa              

Kokelasajasta jäi mieleen vielä kaksi toisiinsa liittyvää asiaa: Kuuntelin keväällä 1956 Päävartion radiosta "piupauna" eli päivystävän upseerin apulaisena presidentinvaalin tuloksen lukua Eduskuntatalosta. Pidin kynällä jätkän kirjanpitoa monotoninen Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen-luennasta. 150:n kohdalla tuli parin sekunnin tauko ja sitten vielä yksi Kekkonen. Kirosin ja suljin radion. ("Kekkosslovakia" kuten myöhemmin ivattiin, oli syntynyt.) 

Kekkosen valinnasta sikisi yleislakko. Prikaatissa oli sen aikana kanta-aliupseerivartiot kaksinkertaisin kokelasvarmistuksin, konekiväärit asemissa Neulamäen varikolla, AUK poistumiskiellossa ja kovapanoslippaat varattuna konepistooleihin meille AUK-kokelaille. Lakon ollessa kuumimmillaan lakkolaisten kellokas oli huutanut portilla seisovalle vartiokersantille: "Mitäs kessu tiet, jos tulen ja otan sulta tuon pislarin poes?" Kersantti oli vetänyt mitään sanomatta konepistoolin liikkuvat taakse. Oli uhittelija, ilmeisesti sodankäyneenä miehenä, väistynyt vähin äänin taaemmaksi. 

 4. Valmist. Gust.

Kauppakorkeaa varten tarvitsin harjoittelukokemusta 6 kuukautta. Sain kolme Imppa-sedältä "myyntiharjoittelusta" Siikajärvellä. Impan suhteilla pääsin armeijan jälkeen harjoittelijaksi Oy Gust. Raninille, joka oli silloin huomattava mylly-, panimo-, ja tukkualan yritys Savossa. Raninin aidoista luonnonaineista valmistaman Pommac-omenalimonadin maun voittanutta ei enää löydy, enempää kuin tytäryhtiö Lignell&Piispasen aidon mesimarjaliköörinkään! Nythän melkein kaikki maut saadaan aikaan esansseilla.

Joviaalin kauppaneuvos Veikko Nylundin johtaman yhtiön  pääkonttori Kauppakadun ja Kuninkaankadun kulmauksessa oli kotoisa, pieni yhteisö. Esimieheni, myyntipäällikkö Veikko Sovinen oli henkeen ja vereen jalkapallojoukkue KUPSin kannattaja ja palkannut yhdeksi myyntimieheksi Keijo Hurrin, joka oli KUPSin ja myös maajoukkueen maalivahti. Maanantaiaamuisin konttori kokoontui Sovisen huoneen ovelle kuuntelemaan analyysia sunnuntain ottelusta erityisesti, jos KUPS oli hävinnyt:
         Silloin jo Veikon syvät otsarypyt ulko-ovella ennakoivat, mitä tuleman piti. Tuskin Veikko oli istahtanut pöytänsä taakse, kun konttorissa jo kaikui pahaenteinen kutsu: "Keeijjo, tules tänne! Oes vähän asijoo... Oeshan siun  pitäny sillon nähä, että se syöttää vappaalle miehelle  oekeella, kun se kuletti vasenta laetaa ja männä valamiiksi... Nyt sinä seesot kun paskatatti ja heiluttelit vuan käsiäs, kun se latas pallon tyhjään nurkkaan..." Keijo nautti ohjelmanumerosta siinä kuin Veikko itse ja me kuuntelijatkin.

Muistiin on jäänyt  Raninin myllyn palo. Kun tieto siitä tuli konttorille,ryntäsin henki kurkussa myllylle  puolen kilometrin päähän Satama-kadulle. Ada-tädin ja minun asunto, Kännisen puukortteli, on sadan metrin päässä  myllystä. Palokun-taan kuului ex-joukkueeni oppilaita AUK:lta oppilaita. (Kuvassa).Vesisuihkut kohosivat korkeuksiin, liekkejä ei näkynyt, umtta alakaupunki oli valkoisen savun peitossa. (26) Hain asunnolta kameran ja otin muutamia kuvia. Sitten minut komennettiin konttorille päivystämään.

Puhelin soi jatkuvasti. Iltapäivällä Uuden Suomen reportteri soitti Helsingistä. Ensimmäinen medialle myöntämäni haastattelu kulki näin: Reportteri: "Palaako siellä mylly?" Minä: "Palaa." Reportteri: "Onko henkilövahinkoja?" Minä: "Ei." Reportteri: "Onko palo saatu hallintaan?" Minä: "On."  (US uutisoi kolme sanaani dramaattisena artikkelina myllypalosta johdannolla "Yhtiön edustaja kertoi meille puhelimessa, että...)

Pikanttia yksityiskohtana kerrottakoon, että siilo märkää viljaa levitettiin kuivumaan auringonpaisteeseen myllyn eteen  Satamakadulle. Lähi-kortteleiden eukot kävivät sitä sieltä Raninin luvalla hakemassa kahvin korvikkeeksi ja muunkin ruuan lisukkeeksi. Kahvi oli vapautunut säännöstelystä jo vuotta aikaisemmin, mutta oli vielä niin kallista, että "oekeeta kahvija" tarjottiin vain (paremmille) vieraille ja juotiin monin paikoin vain pyhäisin ja juhlapäivinä.

Puhe koululle, opettajille ja ylioppilastovereille 31.05.1955

Vasemmalta: Ylärivi: Matti, Köpä, Kale, Nalle ja Tapsa; Keskirivi: Tuoppi, Masa, Väiski, Vänni, Jopi ja Tarmo; Alarivi: Pati, Pena, Saku, minä, Jeelu ja Mikko; Allu ja Pera saivat lakkinsa vasta syksyllä.