Talisman I-III kvasihistoriallinen trilogiayritelmä

Kvasihistoriallinen, löyhästi erääseen sukuun liittyvä trilogiayritelmä, jonka I osan käsikirjoitus on juuri valmistunut. Romaanin I osa julkaistiin syksyllä 2014.

 Tausta:

Toimitin joitakin vuosia sitten Riekkisten suvun sukukirjan "Mun muistui mieleheni nyt..."Kirjoitin siihen kieli poskella mm. Suomen historian uusiksi 1500-luvulta alkaen ymppäämällä sekaan keksittyjä tarinoita esi-isiemme osuudesta ja vaikutuksestakin historian kulkuun. Historiallinen sukunäkemykseni sai hyvän vastaanoton ja minua pyydettiin  kirjoittamaan ihan oikea romaani, jossa esi-isämme olisivat seikkailleet.

Ns. asialliset sukuromaanit lähtevät todella olemassa olleista esi-isistä ja saattavat johtaa alkuperänsä kuninkaisiin, keisareihin ja muihin kuuluisuuksiin aina tuonne 1200-1300-luvuille saakka. Minä ajattelin panna paremmaksi ja "johdin" alkuperämme hämärään muinaisuuteen, tuhansien vuosien päähän Pohjois-Saksaan, Trave-joen varteen. Siellä kahden kilpailevan heimon päälliköiden poika ja tytär polkaisevat alkuun sukumme! Kimmokkeen siihen sain, koska sukumme on epävirallisten tietojen mukaan Lyypekissä asuneen Greek-suvun suomalainen haara

Ensimmäinen tekstinäyte kertoo tarinamme alun ja talismanin synnyn.

 Talisman

Tanakka nuori mies käveli lyhyt, mustakärkinen keihäs kädessä pitkin metsäharjanteen reunamaa. Olkapäille ulottuva takkuinen tukka heilahteli vaappuvien askelten tahdissa. Oli täysin tyyntä ja vaikka iltapäiväaurinko tavoitteli jo metsänrajaa alhaalla virtaavan joen takana, puiden varjossakin oli tukahduttavan kuuma. Mies pysähtyi, hätisteli pois paarmoja ja pyyhkäisi partaisilta, ruskeaksi paahtuneilta kasvoiltaan hikeä, jota kiilsi kalvona karvaisella yläruumiillakin. Hikinen vaeltaja kohensi nahkaista lannevaatetta, löi keihään maahan, nuolaisi kuivia huuliaan ja vilkaisi puulatvojen lomitse joelle, jonka tummuvaa pintaa auringon säteet eivät enää tavoittaneet.

Miksei koskaan Ullah, aina vaan minä?  Ollah ajatteli. Isä Pollah lähettää minut aina pahimpiin paikkoihin!  Ullah saa lekotella laiskana, jottei vaan kuolisi ennen raihnaista isää. Siitähän tulee isoveljenä uusi klaanipäällikkö isän kuoltua, vaikka minä olen parempi metsästäjä ja vahvempi kuin jo kuolleen äidin lellikki Ullah. On se niin monta kertaa nähty, ei uskalla enää tulla edes painimaan. Mutta sitä on nyt turha murehtia. 

Janottaa mutta täältä ylhäältä on turha etsiä vettä. Pitäisi mennä joelle. Alaspäin pudottaudun helposti, mutta ylöspääsy on toinen juttu. Takaisin ylös on kuitenkin päästävä. Jokirannan kivikko on vaarallista; siellä voi törmätä kalastaviin karhuihin ja siinä tapaamisessa jää aina toiseksi.

Ollah höristi korviaan. Pikkulintujen korviasärkevän sirkutuksen keskeltä hän oli kuulevinaan kaksi outoa, toisiinsa sekoittuvaa ääntä. Ne kuuluivat joelta, harjanteen alapuolelta, ja toisen niistä hän tunnisti liiankin hyvin; se oli raivostuneen karhun karjuntaa. Millehän se siellä karjuu? Eikö lohi käy käpälään? Ollah haroi takkuista partaansa, nosti keihään vaistomaisesti eteensä, puhdisti piikivisen terän mullasta ja jäi kuuntelemaan. Karjahteluun sekoittui aika ajoin teräviä kirkaisuja vuia, vuia, vuia, joita vain täysikasvuinen nainen voi päästää. Ollah rypisti otsaansa ja siristi silmiään korkeiden kulmakaarien alla: Oman klaanin naiset eivät varmasti tule tänne asti ainakaan yksin, se on varmaa. Sitä paitsi kaikki naiset olivat paikalla lähtiessäni ja naapuriklaanin luolat ovat kaukana virran yläjuoksulla.

Naisen on pakko olla valkolaisia, joen toiselle puolelle ilmaantunutta vierasta rotua, josta naapuriklaanit olivat jo ehtineet varoitella: "Pitempiä ja vaaleampi-ihoisia ovat kuin me ja ylpeitä. Pitävät meitä metsän eläiminä.  Niillä on paremmat nahat, keihäät ja ruuhet. Ne vievät meiltä metsästys- ja pyyntimaita, ovat kaapanneet meikäläisiä orjiksikin." No, on pakko mennä katsomaan, matkan varrelle tuo näyttää osuvan, Ollah päätti lopulta. Minulla ei ole vaaraa, täysikasvuinen karhu ei pääse pengertä ylös, hyvä kun itse pääsen, hiekka pettää jalkojen alla, vain ulospistävistä puiden juurista pitämällä saa itsensä juuri ja juuri kiskotuksi ylös. 

......

Vasta täysikuun noustua ja valaistessa joen kimmeltäväksi nauhaksi Gregosin vastaväitteet vaimenivat; klaanipäällikön poika katsahti sisartaan, sitten Ollahia ja taivutti isälleen päänsä myöntymyksen merkiksi. Franos kääntyi, käski miesmuurin pois Ollahin ympäriltä ja sanoi Ollahille punastuvan Bridan kääntäessä. - Sinä Ollah rohkea mies. Tappaa karhu ja pyytää minun tytär naiseksi. Sinä päällikön poika, muuten kuollut.  Minä antaa Brida sinun nainen.  Minä toivoa, että isäsi suuri päällikkö Pollah ja minä nyt hyvät ystävät. Minä antaa sinulle talisman. Talisman tuoda onni sinä ja Brida ja sinä ja Bridan lapset ja lasten lapset. Franos otti kaulaltaan nahkarenkaan, josta riippui ruskea, litteä muhkura. - Kun sinulla paha olo tai paikka, hangata talisman oravan nahka. Talisman pelastaa sinut ja ajaa pois vihamies. 

Päällikkö otti kupeeltaan oravannahan ja hankasi sillä muhkuraa, kunnes siitä räsähteli kipinöitä öiseen kuunvaloon. - Talisman ei saa olla märkä. Sinä verimärkä nyt, Franos sanoi, kietaisi muhkuran oravannahkaan ja ojensi mytyn Ollahille. - Talisman, talisman, Ollah sopersi oravannahkamytty kädessä, pyörällä päästään. Sitten hän vilkaisi arasti Bridaa, joka oli tullut hänen vierelleen, hymyillen ja pää pystyssä, paljaat rinnat kuivuvan veren tahraamina ja pitkä musta tukka kuunvalossa kimallellen.    

1. 

Täysikuun kelmeä valo lankesi lyijypuitteisesta sivuikkunasta kiilaksi lattialle huoneessa, jota hallitsi katoksellinen kaksoissänky. Vastapäätä antavassa seinässä kuumotti vaaleina neliöinä kaksi suurempaa ikkunaa. Seinät olivat ruskeaksi petsattua paneelia. Ikkunattomalla sivuseinällä näkyi tummanruskea pyöreämahainen piironki ja samanvärinen, kapeampi ja kaksiovinen pystykaappi sen päällä. Seinällä, piironki-kaappiyhdistelmän molemmin puolin, riippui kaksi maalausta koristeellisissa puukehyksissä. Toisessa pyöreäposkinen, viiksipartainen ja ruskeaperuukkinen mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, katseli eteensä leuka ikään kuin tarjottimella valkean, rypytetyn pyörökauluksen päällä. Toinen taulu esitti kyömynenäistä naista mustassa korkeakauluksisessa puvussa. Nutturaksi kammattu musta tukka, rypyt mustien silmien välissä ja alaspäin kääntyneet suupielet saivat kasvot näyttämään korpilta, joka valmistautui nokkaisemaan toiselta silmän päästä. Makuuhuoneen kalustuksen täydensi seinää vasten, ikkunoiden väliin, työnnetty pöytä, jonka yläpuolella kuumotti pieni nelikulmainen peili ja jonka ympärillä seisoi kolme pehmustettua selkänojatuolia.     

Valokiila liukui hitaasti pitkin paksua untuvapeittoa, kunnes osui yömyssy päässä kuorsaavan miehen kasvoille. Mies liikahteli, huulet muodostivat äänettömiä sanoja. Odottamatta mies ponnahti istumaan, yömyssy putosi ja paljasti kuunvalossa kiiltelevän puolikaljun.  - Talisman, talisman, mies sopersi ja kuivasi hikeä otsaltaan. Lübeckin kaupungin kunnianarvoisa porvari ja hansakauppias Olaf Greek, kuivankälppeä, pienehkö ja puolikalju mies kuusissakymmenissä, jonka pyöreitä kasvoja reunusti hyvin hoidettu, ruskehtava viiksiparta, vilkaisi vierelleen. Hansakauppiaan vaimo Brida, kauppiasta viitisen vuotta nuorempi, tuhisi siinä pitkät, mustat hiukset tyynyllä levällään. Poskipalkeet panivat huulet ja hyvinvoivan kaksoisleuan rytmikkäästi hytisemään. Otsarypyt mustien kulmakarvojen välissä ja alaspäin kääntyneet suupielet tekivät pulleat kasvot alakuloisen, jopa tyytymättömän näköiseksi. Toinen pulleista rinnoista oli valahtanut pitsireunuksisen yöpaidan rinnukselle. 

Olaf haparoi yömyssyn päähänsä ja nousi seisomaan vuoteen viereen, haukotellen ja venytellen ja vilkaisi kuorsaavaa vaimoaan. Olisi Bridassa vieläkin, mistä kiinni pitää, Olaf ajatteli leukapartaa rapsuttaen, mutta eipä ole vaimon kanssa tehty sängyssä aikoihin muuta kuin nukuttu. Brida kauhistuu jo pelkkää ajatusta; eihän sellainen rietastelu ole sopivaa vanhalla iällä! Toista se oli nuorena - onko siitä jo kolmekymmentä vuotta?-, jolloin olin kiihkeä ja voimissani ja Brida kiinteälihainen ja iloluontoinen. Silloin peitot pöllysivät ennen nukkumista! Olaf huokasi ja irvisti: Kaikki naiset taitavat muuttua tuossa iässä tuollaiseksi. Yhtäpitäviä kertomuksia kohtalotovereilta hän oli kuullut matami Hildan talossa. Mutta Hildan nuorista, kiinteälihaisista tytöistä oli nyt viisainta luopua. Niiltä kun voi saada sen uuden pahan taudin, joka vie miehuuden, lopulta koko miehen ja jolle ei löydy hoitokeinoa. Kolumbuksen miehet olivat taudin tuoneet puoli vuosisataa sitten intiaaneilta Intiasta, vaikka maata kutsutaankin Amerikaksi nykyisin.

...Juhana Herttua palasi Åboon kruunajaisista päivää ennen kuin Jakob oli ilmoittanut tulevansa hakemaan isäänsä Helsingforsiin. Jo tulopäivän illansuussa nuori herttua kutsutti Olafin luokseen uusittuun ja upein tauluin ja gobeliinein koristeltuun Kuninkaansaliin, jonka takaosassa seisoi Juhanan vaakunalla koristeltu valtaistuin. Linnanvouti oli esitellyt Olafille linnan ja ylistänyt nuoren herttuan hyvää makua sen restaurointitöissä. - Tänne voi tulla kohta kauniimpaakin sukupuolta, linnanvouti oli kihertänyt silmää vilkuttaen. Vouti tarkoitti Katarina Jagellonicaa, jota Juhana kosiskeli Puolan kuningas Sigismundilta puolisokseen  ja johon myös Venäjän tsaari Iivana oli iskenyt silmänsä. Puoli Eurooppaa jännitti, kumpi kilpakosijoista tekisi paremman tarjouksen.

Juhana jutteli hovimiestensä kanssa valtaistuimen edessä, kun linnanvouti johti Olafin sisään ja koputti sauvalla lattiaa, - Teidän Ylhäisyytenne, Hochgeehrter Herr Stadtrat Olaf Greek Lübeckin kaupungista!  Herttua pyörähti ympäri ja riensi Olafia vastaan, käsi ojossa ja hymy huulilla.  Olaf häkeltyi, sillä hän oli odottanut joutuvansa itse astelemaan lattian poikki Suomen herttuan luo. Juhana tarttui Olafin käteen kaksin käsin ja huudahti sujuvalla saksan kielellä, - Sehr angenehm, Herr Stadtrat, Sie sind herzlich willkommen bei meinem bescheidenen Hütte!  Juhanan seurue purskahti nauruun ja Olafkin katsoi parhaaksi naurahtaa; herttua tuntui huumorintajuiselta nuorelta mieheltä ja suvaitsi kutsua uutuuttaan kiiltävää salia vaatimattomaksi majaksi. Herttua taputti käsiään ja heidän luokseen kiirehti edeskäypä tarjottimineen, - Prosit, Herr Stadtrat Greek! Toivottavasti viini maistuu, vaikkei olekaan Sundgausta? Herttua nauroi pikari koholla nähdessään Olafin hölmistyvän. - Poikanne Jakob opetti minulle Helsingforsissa hauskan ylioppilaslaulun Wittenbergistä, jossa tekin opiskelitte aikoinanne. Tuo mulle nyt viintä ruukusta, Notabene, mut' vain Sundgausta...herttua hyräili kauniilla baritonilla. Tuosta Jakob ei ole kertonut, Olaf ajatteli kohottaen pikarinsa hämillään hymyillen.

-  Apropos, poikanne Jakob on lahjakas nuori mies, Herr Stadtrat, herttua sanoi. - Hänellä on suuri tulevaisuus Suomessa ja mikseipä Ruotsissakin, kunhan valitsee tukijansa ja yhteistyökumppaninsa oikein! Juhana hymyili oraakkelimaisesti.
-  Teidän Ylhäisyytenne, olen imarreltu myös Jakobin puolesta, Olaf sai lopulta suustaan.
-  Pitääkö paikkansa, että hän on tulossa tänne huomenna? herttua kysyi.
-  Kyllä pitää, Teidän Ylhäisyytenne, Olaf vastasi.
- Saanen pyytää teidät molemmat illastamaan kanssani huomisiltana? Pidän pienen juhlan veljeni Eerikin kruunajaisten kunniaksi...ja tietysti myös turvallisen paluuni kunniaksi! Juhana virnisti ja ojensi pikarinsa sivulleen vilkaisematta edeskäyvälle. Seurue puhkesi nauruun kuin komennosta; Juhanan vihjaus ei jättänyt tulkinnanvaraa Olafillekaan, joka kuitenkin katsoi parhaaksi vain hymyillä.
-  Se olisi meille suuri kunnia!
- Suomessa ei ole mitään suurta...vielä! Juhana nauroi; seurue purskahti uudelleen nauruun, johon Olafkin yhtyi; ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, kuka oli herttuan mielestä paras mies tekemään Suomesta suuren.

- Tämäpä yllätys! Matts Bertelssonin hattu heilahti komeassa kaaressa, - Olen Brida-sisareni  kanssa  sattumoisin menossa satamabyrooseemme. Herrat kai tulevat raatihuoneelta?
- Mistä arvasitte? Olaf hymähti ja he heilauttivat myös hattujaan tietäen yhtä hyvin kuin Bertelssonkin, että sattuma oli järjestetty. Koko kaupunki tiesi tapaamisesta ja puuttui vain, että Lars Michelsson kävelisi myös heitä vastaan, sattumalta. Tuskin uteliaat päätkään talojen ikkunoissa kurkistelivat heitä sattumalta. Kaupungin porvarit paloivat halusta tietää, mistä suuren Lübeckin raatimies oli sopinut pienen Helsingforsin pormestarin kanssa; Lillen virkahuoneen ovi kävisi kohta vilkkaasti.

Olaf oli ojentamassa kättään Matts Bertelssonille, kun jalka osui kärrynpyörän uran reunaan ja hän tuiskahti nenälleen tielle ja melkein kaatoi Bertelssonin. Jakob ja Hans riensivät auttamaan isäänsä pystyyn. Olaf tunsi jotakin märkää kasvoillaan ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; kämmen oli veren ja tuoreen lehmänlannan peitossa. Takki oli revennyt napituksen kohdalta, takin kyynärpäät, housujen polvet ja valkoiset säärystimet olivat savessa ja lehmänpaskassa. Jakob ja Hans huusivat toistensa suuhun ja Matts Bertelsson hoki, - Sattuiko pahasti, Herr Stadtrat?  Vain Brida säilytti malttinsa ja alkoi puhdistaa huivillaan Olafin kasvoja. Rahvasta kertyi ympärille ihmettelemään. Muuan roteva, mustapartainen mies naurahti ivallisesti, - Kerran porvarillakin naama veressä ja paskassa!

Ajatustenvaihto Matts Bertelssonin ja Bridan kanssa jäi luonnollisesti siihen ja sisarukset jatkoivat, aikansa päiviteltyään, matkaa satamaan. Hans ja Jakob saattoivat isänsä, jonka toinen silmä oli ummessa ja kasvoja ja käsivarsia kirveli, käsipuolesta tukien kotiin. Emäntäpiika Eufrosyne oli kahden piian ja Matin kanssa portailla ja löi kätensä yhteen. - Sus siunakkoon, herra raatimies, mitenkä sitä tuolla lailla? Niiltä sijoiltaan emäntäpiika käännähti kannoillaan ja tokaisi toiselle piioista, - Loviisa, kuumaa vettä ja puhdasta liinaa herra raatimiehen huoneeseen ja sassiin!

Olaf protestoi ylenmääräistä paapomista, - Osaan minä pestä itsekin! Tuokaa vaan vettä ja pyyheliinoja. Yhtä kaikki, hänet saatettiin talon toiseen päätyyn makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi Jakobin kanssa.  Eufrosyne komensi herra raatimiehen riisumaan likaiset vaatteet ja menemään pitkäkseen sängylle. Hans ja Jakob seurasivat vaiti, kun emäntäpiika pesi Olafin kasvot ja kädet sekä puhdisti kasvonaarmut paloviinaan kastetulla liinalla, siveli niihin ratamonlehdistä puristettua uutetta ja sitoi käden palttinaliinalla.  - Eiköhän herra raatimies tästä pian tokene! topakka Eufrosyne tokaisi, kun Olaf kohosi hitaasti istumaan ja huoahti hoitajalleen, - Ovat minua lääkäritkin paikkailleet, mutta Eufrosyne osaa sen homman paremmin.  Onnellinen se mies, joka saa sinut vaimoksi. 

Eufrosyne punastui ja Jakob virnisti Hansille, joka kääntyi poispäin. Olaf tuijotti vuorotellen Eufrosyneä ja Jakobia, kunnes tajusi Jakobin silmäniskusta, mistä oli kysymys; Hans ja emäntäpiika Eufrosyne näyttivät jakavan täällä muutakin yhteistä kuin taloudenpidon.     

Huoneeseen levisi hetkeksi piinallinen hiljaisuus, jonka Eufrosyne katkaisi sanomalla kohtalaisella saksalla, - Minä vien nyt herra raatimiehen vaatteet pesuun ja paikattavaksi. Herra raatimies saa ne huomenna puhtaana takaisin.  Emäntäpiika korjasi tahraisen takin, liivit, housut ja säärystimet kainaloonsa ja kiiruhti pois. Olaf avasi suunsa ja ajatteli sanoa jotakin yhdentekevää, mutta sulki suunsa, kun toinen ajatus suorastaan jysähti hänen mieleensä. Talisman! Olaf kopeloi kaulaansa, muttei tuntenut hopeaketjua ja työnsi kätensä paidankauluksen sisään. Sielläkään ei ollut mitään. - Se on pudonnut! Olaf parahti. - Mikä niin? Jakob kysyi. - Talisman, Olaf ähisi, nousi seisomaan ja tutki huoneen lattiaa. - Jollei se löydy tästä huoneesta tai talosta tai takista, se on pudonnut tielle. Menkää heti etsimään.

     Talismania ei löytynyt huoneesta. Jakob ja Hans ryntäsivät ulos ja Olaf lysähti istumaan sängylle raskaasti huohottaen. Sen on pakko löytyä, mitä sanon Bridalle kotona, jollei  löydy? 

...Olaf oli jo tovin katsellut karhunpäätä muistuttavaa ruskeaa möykkyä kersantin rintamuksella. Hämärä muistikuva tunkeutui vähitellen hänen mieleensä eräästä jouluaatosta lapsena. Velipuoli ja kummisetä Peter oli kertoillut Hansille ja hänelle tarinoita Greekien suvusta; kuinka Peterin isä Jakob oli tullut neljäkymmentä vuotta sitten Lübeckistä Helsingforsiin, kuinka Peterin isoisä Olaf oli hukannut suvun taikakalun eli talismanin, karhunpäätä muistuttavan meripihkakorun Helsingforsissa ja kuinka isoisä oli sen jälkeen tullut hulluksi ja Peterin isä Jakob kuollut ruttoon.

-  Mikä se tuo...möykky on? Olafin etusormi osoitti etusormella kersantin rintamusta.
-  Ai tämä? Juhana Laurinpoika poimi möykyn käteensä. - Voitin sen talvella korttipelissä Viborgin pyöveliltä. Se oli roikkunut jonkun porvarin kaulassa, jonka Kaarle herttua oli mestauttanut Sigismundin kannattajana. Pyövelit saavat tavan mukaan palkkioksi kaiken sen, minkä löytävät asiakkailtaan! Ketju on hopeaa, vaikka on jo mustunut ja möykky mitä lie.
-  Näätäppäs, Olaf sanoi.

Juhana Laurinpoika pujotti ketjun kaulastaan ja pudotti ruskean möykyn Olafin kämmenelle. Outo tunne valtasi Olafin. Karhunpää erottui siitä yhä selvemmin ja tuntui kämmenellä rauhoittavan lämpimältä. Tuo voi hyvinkin olla talisman, kadoksissa ollut Greekien sukukalleus ja onnentuoja.  Mutta miten se on joutunut Viborgiin, isoisä Olafhan hukkasi sen Helsingforsissa? No, kohtalon tiet ovat kummallisia. Hän antoi möykyn Hansille, joka katseli sitä otsa rypyssä, ketjua helistellen, kunnes muistikuva Peter-sedän joulutarinoista pulpahti hänenkin mieleensä. Veljesten katseet kohtasivat ja Hans mutisi, - On se se, ja antoi talismanin takaisin Olafille.  Jos kerron kersantille, että tämä on sukumme perintökalleus, se kohottaa hinnan moninkertaiseksi, Olaf aprikoi punniten talismania kädessään suutaan mutristellen ja otsa rypyssä. 

-  Paljollako myöt tämän? Olaf kysäisi välinpitämättömästi. - Pitäis löytöö jonniinlainen  tulijaislahja Ventla-tätille Tavinsalmella, mutta kun en oo muistanna...Vaikka onhan tämä aeka rupuliainen, mutta ketjun voes puhistoo ja ostoo siihen Kuopijosta vaekka ristin.
-  Niinpä, ketjulla on siinä arvoa, kunhan sen puhdistaa, möykyn voi heittää lepikkoon, Juhana Laurinpoika hörähti. - Kuuden killingin panoksella minä voitin sen pyöveliltä, mutta onhan jo hopeaketju yksistään arvokkaampi.
-  Justiisa sait meiltä kymmenen taaleria...niitä matkarahoja, herra kersantti. Eikös tämän hinta tullu jo siinä maksetuksi? Olaf iski silmää Juhana Laurinpojalle, joka röhähti nauruun,
- Olkoon menneeksi, saat sen...kaupantekijäisinä. Olet sinä aika veijari, tullut isääsi! Kättä päälle! Juhana Laurinpoika ojensi kätensä, johon Olaf tarttui.

...Olafin talon tupaantuliaiset pidettiin sunnuntaina, heinäkuun 31. päivänä Herran Vuonna 1603. Heinz Myller oli polttanut etuseinälle, oven yläpuolelle

Grekilä A.D. 1603

Myöhään edellisiltana Olaf ja Cecilia pikkupoikineen olivat tulleet veneellä Heikki Turusen kanssa Juhana Heikinpojan luo Heikkilään, jonne he jäivät yöksi. Varhain sunnuntaiaamuna Juhana perheineen sekä Heinz Myller, Heikki Turunen, Antti ja Veerti soutivat tupaantuliaistalolle mukanaan ruokatarpeet ja juomat tupaantuliaisia varten Vasta puoliltapäivin pitkän soutumatkan rasittamat köyrittyläiset heräsivät ja lähtivät soutamaan juhlapaikalle. Kun Cecilia näki rinteellä kohoavan uuden kotinsa ensi kerran, hän käänsi sylissään lepäävän Andersin kasvot taloon päin ja huudahti, 

- Anders, titta, mike hieno talo, savu tulee piipusta!
- Savu, piipu, Anders jokelsi ja vilkutti rannalta vilkuttaville.

Heleässä auringonpaisteessa hohtelevan hirsitalon edustaa koristi koivukuja, eikä Cecilian ihastuksella ollut rajoja, kun hän luki uuden kotinsa nimen ja rakentamisvuoden oven yläpuolelta. Riemunkiljahdukset eivät olleet loppua, kun Cecilia astui uutuuttaan tuoksuvaan tupaan ja näki sen hienoudet, pankkomuurin tasaiset tiilirivit, liedellä porisevan suuren puurokattilan, leivinuunin, jonka suun sulki Hansin Helsingforsista tuoma, koristeellinen valurautaluukku, pitkän honkapöydän ja vankat rahit sen molemmilla puolilla, korkean astiakaapin lieden vierellä, leveät makuulavitsat seinustoilla, kaksi neliruutuista lasi-ikkunaa lounaaseen ja yksi etelään. Eniten ihastutti ovellinen kamari pankon yhtä seinämää vasten.  Yhtä lailla hurmoksiin Cecilia joutui navetan puolella, jossa oli lämmitysuunin lisäksi pilttuut peräti viidelle lehmälle ja kahdelle hevoselle sekä tilavat lammas- ja sikakarsinat. Olaf opasti ihastelevaa emäntäänsä, yhtenä ylpeänä hymynä, sylissään Anders, joka katseli pyörein ja jo vähän väsynein silmin ympärillään pyörivää hyörinää.

Tupaantuliaisväki mahtui istumaan kaksi kyynärää leveän ja kahdeksan kyynärää pitkän honkapöydän ääreen, jonka poikki oli levitetty Cecilian talvella kutoma ja kauniisti kirjoma pellavaliina. Olaf ja Cecilia istuivat luonnollisesti keskellä, selkä ikkunoista tulvivaan auringonvaloon, joka jakoi tuvan leveistä honkalankuista tehdyn lattian neljään kaistaleeseen. Muurarimestari Heinz Myller sai paikan Olafin vasemmalta, Hans-veli Cecilian oikealta puolelta ja Heikki Turunen Hansin vierestä. Juhana Heikinpoika, Maria-emäntä, Henrik, Antti Matinpoika ja renki Veerti istahtivat pöydän toiselle puolelle. Punasteleva Helena sai paikan Heinz Myllerin vierestä ja Anna Helenan vierestä.   Anders ja Peter nukkuivat, Peter korissaan ja Anders liekussa.

Kun kaikki olivat paikoillaan Hans, joka toimi seremoniamestarina, pyysi Juhana Heikinpoikaa, pöydän vanhimpana, lukemaan ruokarukouksen. Juhana risti kätensä, painoi päänsä kumaraan kuten muutkin ja rukoili vakaalla äänellä,

- Jeesus Ristus, meitän Herramme ja Vapahtajamme. Sinä oot kaiken alaku, loppu ja hyvän antaja. Myö syntiset kiitämme sinua siitä, että sinä annat armossas meitän naattia tännään sinun runsaeta antimia tämän pöyvän iäressä. Suo armossas tämän Ollin ja tämän Sesilijan perreelle, meille tässä pöyvässä istuville ja kaikille oekeeuskosille immeisille ruuan riittävyyttä vastakin ja varjele erityisesti sovalta, rappareilta ja hallavuosilta. Olokoon Sinulle taevaassa ijankaikkinen kunnia. Aamen.

...Kuningas Kustaa Aadolf kohotti kätensä ja pysähtyi samalla. Takana ravannut osasto joutui epäjärjestykseen, sillä ratsumiehet reagoivat kuninkaan pysähtymisen viiveellä ja joutuivat pakosta ajamaan eteensä pysähtyvien sivuille. Kapteeni Persson kirota sihautti, kun joutui nostamaan ratsunsa takajaloilleen, jottei olisi törmännyt kuninkaan toisen adjutantin ratsuun. - Olisi ratsastanut merkkinsä jälkeen eteenpäin niin, että olisit voinut antaa torvella ohjesäännön mukaisen pysähtymissignaalin! Persson sähisi Andersille hevosten hirnuessa ja osaston pakkautuessa epämääräiseksi rykelmäksi tien molemmille puolille. - Nyt ollaan levällä kuin ripulipaska!

Syy äkkipysähtymiseen selvisi pian. Osasto oli laaksossa, jonka molemmilla puolilla kohosi metsäharjanne. Tie kohosi kukkulalle, jonka huipulla, noin virstan päässä näkyi aurinkoa vasten kolmen ratsumiehen tummat siluetit. Kuningas heilautti hattuaan ja huusi taakseen kääntyen,

- De är där, jag visste, de måste vara Stålhandske's ryttare! Ne ovat siellä, minä tiesin, niiden on pakko olla Stålhandsken ratsumiehiä.

Kukkulalle pysähtyneet ratsumiehet pyörähtivät ympäri, katosivat ja Persson tuumi,
- Hakevat Stålhandsken. Näet kohta Ruotsin armeijan komeimman turpavärkin!

Kuningas oli väärässä. Kukkulan päälle ja molemmille sivustoille ilmestyi leveä rintama ratsumiehiä, muttei eversti Torsten Stålhandsken nahkahaarniskaisia hakkapeliittoja matalilla suomenhevosillaan, vaan napolilaisia palkkasotureita kiiltävissä haarniskoissa isojen ratsujen selässä. Napolilaiset tiesivät odottaa Kustaa Aadolfia, sillä kuninkaan leirissä oleillut ja tukijaksi ilmoittautunut napolilainen kreivi oli kavaltanut keisarillisille kuninkaan tiedusteluretken ajankohdan ja suunnan Demminiin.

Kiiltävät rivistöt ryntäsivät täyttää laukkaa heitä kohti. Kuninkaan ratsu nousi hirnuen takajaloilleen, kun kuningas käänsi sitä tulosuuntaan. Persson huitoi kuninkaalle sapelinsa lappeella tietä sekasorrossa pyörivän kaartin korskuvien ratsujen lomitse. Anders toitotti perääntymismerkkiä torvellaan, minkä jaksoi. Vihollisen kärjet ehtivät kuitenkin yhtyä epäjärjestyksessä pyörivän henkivartiokaartin takana, tulosuunnassa. Persson karjui käskyjä naama punaisena teutaroivien hevosten nostamassa pölypilvessä.

Kaarti ehti juuri ja juuri järjestyä kuninkaan ympärille puolustusrenkaaksi, sillä läpimurtohyökkäys ei ollut enää mahdollista. Napolilaiset ryntäsivät sitä vastaan sapelit ja keihäät tanassa, mutta laukaustakaan ampumatta. Ruotsin kuningas oli saatava vangiksi elävänä. Perssonilla ei ollut sellaisia estoja, vaan hän karjui ulomman puolustusrenkaan miehille yhteislaukauskomennon molemmilla pistooleilla. Ankara jyrähdys lähes sadasta pistoolista, kaatoi tai haavoitti viholliselta kymmeniä miehiä ja hevosia. Sankka ruutipilvi yhdessä hevosten nostaman tomupilven kanssa pimensi näkyvyyden ja napolilaisten rynnäkkö kiertyi pyörteeksi puolustusrenkaan ympärille.  

Ensihämmennyksestä toivuttuaan napolilaiset ryntäsivät uudelleen. Suomalaiset eivät ehtineet ladata pistoolejaan, mutta heillä oli kokemusta keisarillisesta ratsuväestä. He väistivät tai torjuivat ylhäältä tulevan sapeli-iskun ja tuikkasivat sitten miekalla hyökkääjän ratsun kurkkuun. Hevonen korskahti, nousi pillastuneena takajaloilleen ja heitti ratsastajan selästään.  Haarniskoidut ratsastajat pökertyivät hetkeksi ja menettivät lähes aina miekkansa. Hakkapeliitat karjuivat ratsujensa selästä pelättyä hakkaa päälle-sotahuutoa ja työnsivät miekkansa maasta nousevien vihollisten paljastuviin kurkkuihin, rintapanssarin ja kypärän väliin.

Ylivoiman puristuksessa hakkapeliittoja alkoi kaatua ja haavoittua. Ensimmäiset viholliset ottelivat jo kuningasta lähinnä olevien henkivartijoiden kanssa. Kuningas itse oli ampunut molemmat pistoolinsa ja hillitsi ratsuaan paljastettu miekka kädessä, katsellen valppaasti ympärilleen. Anders oli pudottanut pistooleillaan yhden napolilaisen satulasta; ensimmäinen kaato, outo tunne valtasi Andersin, kun hän työnsi pistoolit vyölleen ja veti miekan huotrasta jouduttuaan eroon Perssonista. Samassa hän näki, kuinka jättikokoinen vihollisratsumies huitaisi takaa sapelilla melkein pään irti hänen ja kuninkaan välissä olevalta henkivartijalta. Miehen kaulasta ruiskahti paksu verisuihku, kun hän keikahti satulasta. Vihollinen tökkäsi ratsastajatta jäänyttä hevosta sapelilla peräpeiliin. Ratsu korskahti ja ryntäsi eteenpäin. Kuninkaan ja hyökkääjän väliin syntyi tyhjä tila.

Hyökkääjä lähestyy ja kumartuu, tarttuu vasemmalla kädellä takaa kuninkaan miekan kantohihnaan ja yrittää temmata hänet satulasta. Kuningas reagoi nopeasti ja heittää miekkahihnan päänsä ylitse niin, että hattu putoaa. Hyökkääjän kantohihnaa pitelevä vasen käsi nousee vetäisyn voimasta ylös ja hän horjahtaa ja vetää samalla hevostaan taaksepäin. Raivostunut mies kohottaa oikeallaan sapelin lyödäkseen kuningasta takaa paljaaseen päähän. Anders näkee kiitävän hetken paljaan vasemman kainalokuopan hyökkääjän rintahaarniskan alla ja sysää miekan kaikin voimin siihen.  Miekka juuttuu kainaloon, hyökkääjä karjaisee tuskasta, koholla ollut miekka iskeytyy Andersin miekkakäteen, olkapään alapuolelle. Raju isku lävistää nahkahaarniskan, Andersin käsi lamautuu ja irtoaa miekan kahvasta. Hyökkääjän tuskankarjaisu saa kuninkaan kääntymään niin, että hän ehtii nähdä, kuinka häntä uhannut sapeli iskeytyy Andersiin. Kuningas työntää aikailematta miekkansa sivulta hyökkääjän kurkkuun. Tämä putoaa satulasta ja kuningas huutaa Andersille "Tack, ryttare!"  Paljon enempää Anders ei tajuakaan, sillä päähän osuu ankara isku takaa ja kaikki mustenee.